Mikä on “hetkirukous”? Onko se sama asia kuin “rukoushetki”? Entä “hetkipalvelus”?

“Hetkirukous” tarkoittaa rukoushetkeä, jota vietetään tiettynä vuorokauden aikana tietyn liturgisen kaavan mukaan. “Rukoushetki” on yleisempi käsite ja voi periaatteessa tarkoittaa mitä tahansa tilaisuutta, jossa rukoillaan, mutta sitä näkee käytettävän myös “hetkirukouksen” synonyyminä.

“Hetkipalvelus” puolestaan viittaa hetkirukousten kokonaisuuteen vuorokauden aikana, tosin sitäkin näkee käytettävän yksittäisen hetkirukouksen synonyyminä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan jumalanpalvelusliitteen ja Rukoushetkien kirjan (myös evl-kirkon julkaisu) mukainen hetkipalvelus koostuu neljästä hetkestä: nämä ovat aamurukous eli latinaksi laudes (“ylistykset”), päivärukous eli ad sextam (“kuudennella hetkellä”), iltarukous eli vesper (“ilta”) ja myöhäisillan rukous eli kompletorio eli completorium (“päätös”, “täydennys”).

Hetkipalveluksen juuret juontavat jo juutalaisuuden aikaan. Läntisessä kirkossa hetkirukousperinne muovautui omanlaisekseen Benedictus Nursialaisen (480–543) laatiman kuuluisan luostarisäännön pohjalta. Hetkipalvelus yhdistetäänkin usein juuri luostarielämään, mutta maallikkokin voi halutessaan aivan hyvin ottaa sen tavaksi. Jos aika on rajoitteena, kaikkia hetkiä ei suinkaan tarvitse viettää. Luterilainen versio hetkipalveluksesta oikeastaan on jo karsittu, sillä benediktiinisessä perinteessä hetkiä on vuorokaudessa seitsemän tai kahdeksan!

Hetkien olennaisia osia kautta historian ovat olleet hymnit, psalmit, raamatunluku, Herran rukous ja erilaiset responsoriot eli lyhyet vastauslaulut, joissa esilaulaja ja muu seurakunta vuorottelevat keskenään. Responsorioiden sanat ovat tyypillisesti joko suoraan tai soveltaen Psalmien kirjasta. Päivän tärkeimpinä hetkinä on lisäksi laulettu Luukkaan evankeliumin kahdesta ensimmäisestä luvusta löytyviä kiitoslauluja eli Sakariaan kiitoslaulua, Marian kiitoslaulua ja Simeonin kiitoslaulua. Niissä Jumalaa ylistetään siitä, että Hän on lähettänyt maailmaan Vapahtajan ja siten täyttänyt pyhissä kirjoituksissa antamansa lupaukset.

Tarkempi kuvaus hetkirukouksista ja niiden historiasta löytyy tämän sivuston osiosta “Tietoa hetkirukousperinteestä”.

Miksi rukoilla kaavojen mukaan? Minä ainakin rukoilen omin sanoin.

Tästä aiheesta on kirjoitettu kokonaisia esseitä, mutta ehkäpä seuraavat perustelut riittävät:

• Jeesus itse opetti rukoilemaan tietyin sanoin, kun opetuslapset pyysivät häneltä neuvoa. Herran rukous eli Isä meidän -rukous on kaikkien rukousten äiti, ja se on nimenomaan kaava.
• Myös messussa rukoillaan kaavojen mukaan. Sanctus, Kyrie eleison, Agnus Dei ja monet muut messun osat ovat samanlaista liturgista rukousta kuin hetkirukousten tekstit.
• Vaikka liturgisessa rukouksessa on aina “sieluttomuuden” ja harhailevien ajatusten vaara, jos sanoihin ei keskity, spontaani rukous voi yhtä lailla jämähtää samojen asioiden toisteluksi ja pyytelyksi, niiden jotka mieleen helpoiten juolahtavat. Kun rukouksessa on selkeä järjestys, mitään tärkeää ei pääse unohtumaan, ja lisäksi ylistys ja katumus, kiitokset ja huokaukset ovat tasapainossa keskenään.
• Hetkirukousten sanat, muodot ja sävelmät ovat hioutuneet vuosisatojen kuluessa sellaisiksi kuin ne ovat tänään. Ne kestävät kulutusta. Kirkon historia on siitä todisteena.
• Hetkirukousten kiinteät osat ovat suureksi osaksi joko suoraan tai hieman soveltaen Raamatusta. Kun rukoillaan hetkirukouksen sanoin, rukoillaan samalla Raamatun sanoin, kuten sukupolvi toisensa jälkeen on tehnyt vuosituhansien ajan.
• Lisäksi Raamattua tulee lukukappaleiden myötä käytyä läpi lähes huomaamatta. Lukukalentereita on monenlaisia, mutta jo kahden päivittäisen hetkirukouksen rytmiin on mahdollista valita ohjelma, jonka myötä suuri osa Raamatusta tulee luettua vuodessa – sopivankokoisissa paloissa, joita ehtii sulatellakin.
• Tiettyjen vuorokaudenaikojen pyhittäminen rukoukselle tuo kummasti rotia päivään. Jos itsekurin kanssa on ongelmia ja vaikkapa ruutuaika tahtoo salakavalasti venähtää, säännöllinen hetkirukousrytmi on oiva lääke vaivaan!
• Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: Vaikka hetket voidaan myös lukea tai lausua, ja ne rikastuttavat kenen tahansa hengellistä elämää myös siten toteutettuina, ne on alusta asti ollut tapana laulaa. Hetkirukousten gregoriaaniset sävelmät ovat harvinaisen kauniita. Sävelmien opettelu yksin on kyllä vaikeaa, ellei ole musiikillista taustaa, mutta esim. oman seurakunnan kanttorilta voi tarvittaessa pyytää apua. Monet sävelmistä löytyvät myös internetistä: YouTubessa on hetkirukousten nauhoituksia.

Onko tämä katolista hapatusta?

Hetkirukousperinne on ilman muuta “katolinen” sanan alkuperäisessä mielessä, joka on “yleinen” tai ”kaiken kattava”. Hetkirukoukset tunnetaan nimittäin niin idässä kuin lännessä, niin vanhoissa kirkoissa kuin monissa protestanttisissakin. Mutta sellaisissa seurakunnissa, joissa karsastetaan kaikkea “korkeakirkollista” liturgiaa, suhtaudutaan tietysti vähintäänkin epäillen myös hetkirukouksiin.

Luterilaisuudessa klassiset hetkirukoukset säilyivät aluksi mutta jäivät sitten pitkäksi aikaa unholaan, varsinkin Suomessa. Niin ei kuitenkaan olisi tarvinnut käydä, sillä niissä ei ole teologisesti mitään, mitä vakaumuksellinen luterilainen ei voisi allekirjoittaa. Englannin kirkossa ne eivät ainoastaan säilyneet vaan yleistyivät tavallisen seurakuntakansan keskuuteen ja voivat hyvin edelleen, joskin kahteen tai kolmeen päivittäiseen hetkeen tiivistetyssä muodossa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa hetkirukouksia on viime vuosikymmeninä yritetty elvyttää, vaihtelevin tuloksin.

Voiko luterilainen viettää katolisten pyhimysten muistopäiviä?

Hetkirukouksissa kyllä muistellaan apostolien ja evankelistojen lisäksi mm. piispa Henrikiä, uskon opettajaa ja marttyyria, ja Ansgaria, Pohjolan apostolia, jotka elivät keskiajalla ennen reformaatiota. Henrikin muistopäivä (19.1.) on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkovuosikalenterissamme, vaikka sen vietto on valinnaista, ja Ansgarin muistopäivä (3.2.) lukukappaleineen ja kollehtarukouksineen löytyy kirkkoherra Matti Aaltosen koostamasta teoksesta Rukoileva kirkko (SLEY-kirjat 1978), joka oli suomenkielisen hetkirukouskirjallisuuden edelläkävijä.

Läntisen kirkon historia ennen reformaatiota ei ole vain katolisen kirkon historiaa – se on myös luterilaisten historiaa, niin hyvässä kuin pahassa. Sellaisia ihmisiä, joita on alettu kunnioittaa katolisessa kirkossa vasta reformaation jälkeen, ei näissä hetkirukouksissa muistella.

Edesmenneiltä pyhiltä ei luterilaisen tunnustuksen mukaisesti pyydetä esirukouksia, mutta heitä voidaan muistella uskovien esikuvina ja kirkon palvelijoina. Tähän Tunnustuskirjat suorastaan kehottavatkin. Tunnustus ei aseta esteitä sillekään, että pyhiä mainitaan Jumalalle osoitetuissa rukouksissa, kun seurakunta pyytää apua esikuviensa mukaiseen kilvoitukseen.

On kyllä totta, että pyhiä valitettavan harvoin muistellaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa ja rukoushetkissä. Sitä ei voi pitää minään muuna kuin valtavana tragediana, jonka taustalla on voimakas historiallinen vastakkainasettelu katolisen kirkon kanssa. Tämän pesäeron aiheuttama epäluulo reformaatiota edeltävän ajan hartaudenharjoitusta kohtaan on rajoittanut luterilaisen hengellisyyden muotoja enemmän kuin luterilainen teologia varsinaisesti edellyttäisi. Tulee mieleen vanha sanonta lapsesta ja pesuvedestä.

Lainaan lopuksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksen uskonkohtaa XXI (“Pyhien avuksihuutaminen”):

Tunnustuksemme hyväksyy pyhien kunnioittamisen. Pyhiä on näet kunnioitettava kolmella hyväksyttävällä tavalla. Ensimmäinen on kiitos. Meidän tulee näet kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut näytteitä armahtavaisuudestaan, osoittanut tahtovansa pelastaa ihmisiä ja antanut kirkolleen opettajia ja muita lahjojaan. Näitä valtavan suuria lahjoja on ylistettävä, samoin myös itse pyhiä, jotka ovat näitä lahjoja uskollisesti käyttäneet, samoin kuin (Matt. 25:21, 23) Kristuskin kiittää uskollisia palvelijoita. Toinen kunnioittamisen muoto tähtää uskomme vahvistumiseen: kun näemme, että Pietarille annetaan anteeksi Kristuksen kieltäminen, mekin rohkaistumme vahvemmin uskomaan, että armo on ylenpalttinen, missä synti on suuri. (Room. 5:20) Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksensa mukaisesti jäljitellä.

Mitä kirjoja hetkirukousten pitämiseen tarvitaan?

Yksinkertaisimmillaan vain virsikirja, jossa on jumalanpalvelusliite (“harmaat sivut”), ja Raamattu. Niistä löytyvät kaikki tarvittavat kaavat, tekstit ja sävelmät. Käytännössä on kuitenkin hyvä olla myös jonkinlainen raamatunlukuohjelma sille määrälle päivittäisiä rukoushetkiä, johon aikoo sitoutua, ja viikko- tai kuukausipsalttari. Rukoushetkien kirja (Kirjapaja 2007) on tähän tarkoitukseen erinomainen lisä, sillä sieltä löytyy sekä lukukalenteri kahdelle päivittäiselle rukoushetkelle että viikkopsalttari, jossa on laulamista helpottavat kadenssimerkinnät. Tämän lisäksi siellä on mm. raamatullisia kiitoslauluja, joilla voi korvata psalmeja, ja kirkkovuoden mukaan vaihtuvia Kyrie-litanioita esirukousosioon.

Jos englannin kieli ei ole ongelma, Englannin kirkon Yhteisen rukouksen kirjasta (The Book of Common Prayer, BCP) löytyy neljän päivittäisen lukukappaleen kalenteri, jossa on pyhä- ja muistopäiville omat tekstinsä, ja kuukausirytmiä noudattava psalttari. Englanninkielinen psalttari ei tietenkään ole suoraan siirrettävissä suomenkielisiin rukoushetkiin, mutta päivien ja hetkien mukaiset psalmit voi pienellä vaivalla merkitä omaan Raamattuun tai erilliselle lapulle. BCP:n psalttari etenee järjestyksessä vuorokaudenajoista piittaamatta, toisin kuin Rukoushetkien kirjan psalttari, mutta siinä käydään kuukauden aikana läpi koko Psalmien kirja.

Myös Suomen evankelis-luterilaisen lähetyshiippakunnan (LHPK) virsikirjasta Luterilaisia virsiä löytyy kuukausikiertoa noudattava psalmikalenteri sekä lisäksi koko Psalmien kirja kadenssimerkintöjen ja antifonien kera – upea ja hyödyllinen väline!

Katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon hetkirukousmateriaalit eivät teologisten erojen takia sovellu luterilaiseen käyttöön ilman valikointia ja soveltamista, mutta niihinkin kannattaa ilman muuta tutustua, jos aihe kiinnostaa. Esimerkiksi esirukoustekstit ovat usein hyviä innoituksen lähteitä, ja monia voi hyödyntää sellaisinaankin.

Onko teologisesti ongelmatonta, että anglikaanista rukoushetkiperinnettä sekoitetaan luterilaiseen?

On, sikäli kuin puhutaan 1800-lukua edeltävästä ns. klassisesta anglikaanisuudesta, jossa reformaation jälki näkyi vahvana (ja näkyy edelleen). Yhteisen rukouksen kirja edustaa nimenomaan tätä anglikaanisuuden haaraa. Klassinen anglikaanisuus eroaa luterilaisuudesta lähinnä sakramentti- ja virkateologian osalta: hetkirukousten kontekstissa ei teologisia yhteentörmäyksiä ole laisinkaan. Anglikaaneja voidaankin pitää ekumeenisella kentällä luterilaisten lähimpinä serkkuina, mistä on myös osoituksena vuonna 1992 solmittu Porvoon sopimus, joka takaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille täyden ehtoollisyhteyden Brittein saarten anglikaanien kanssa.

Eri asia on sitten se anglikaanisuuden korkeakirkollinen haara, joka kehittyi 1800-luvulla vaikuttaneesta Oxfordin liikkeestä. Siinä ollaan paikoitellen hyvinkin lähellä roomalaiskatolisuutta, myös teologisesti.

Miksi valon rukous on teillä pyhä- ja muistopäivien aattoiltana? Sellaisesta ei ole virsikirjassa tai Rukoushetkien kirjassa mitään mainintaa.

Ei olekaan, tämä on oma valintani. Evl-kirkon hetkirukousmateriaalit jättävät käyttäjän harkinnan varaan, milloin valon rukousta käytetään vai käytetäänkö ollenkaan.

Juutalais-kristillisessä perinteessä vuorokausi alkaa illasta ja päättyy iltaan. Aattoilta on siis liturgisessa mielessä jo pyhäpäivää. Tämä näkyy mm. Hymnariumin keskiaikaisissa hymneissä siten, että lauantai-illan vesperille ei ole hymniä laisinkaan, on vain “sunnuntain 1. vesper” ja “sunnuntain 2. vesper” – ensimmäinen tarkoittaa lauantai-iltaa. Samoin esim. BCP:ssä ohjeistetaan lukemaan kunkin pyhäpäivän kollehta pääsääntöisesti jo edellisen päivän iltana.

Valon rukous alkaa sanoilla “Jeesus Kristus on maailman valo”, ja rukouksen muissakin teksteissä korostuu pimeyden keskelle ilmestyvä kirkkaus, valo eksyneille. Jokainen pyhäpäivä on omalla tavallaan kirkas liekki kirkkovuodessa, ja myös kirkon edesmenneet palvelijat ovat elämällään ilmentäneet samaa pääsiäisen valoa. Niinpä pyhä- tai muistopäivän alkua on luontevaa juhlistaa tällä kauniilla rukouskokonaisuudella, joka on peräisin idän kirkon seurakuntatraditiosta. Mutta sitä voi halutessaan käyttää vaikka joka ilta.

En osaa tai en halua laulaa, ainakaan noin paljon. Enkä ole varma, pysynkö aina kärryillä. Voinko silti osallistua?

Ilman muuta! Jokainen on tervetullut laulutaidosta riippumatta. Taukoja laulamisesta voi ja saa pitää, ja tekstien sanat voi halutessaan vain myös lausua hiljaa itsekseen muiden laulaessa. Esilaulaja yhtyy seurakunnan osuuksiin aina tarvittaessa. Aina on joku, josta ottaa mallia.

Tekstien löytäminen Rukoushetkien kirjasta ja (silloin tällöin) virsikirjasta on pyritty tekemään mahdollisimman helpoksi paperilla, jossa on hetken rakenteen lisäksi olennaiset sivunumerot. Jos jossain vaiheessa kuitenkin putoat kärryiltä, ei hätää – sitten riittää, että kuuntelet ja yhdyt rukouksiin mielessäsi.

Ensimmäiseltä osallistumiskerralta ei muutenkaan kannata odottaa liikoja, koska hetkirukoukset ovat tapa, jonka hedelmä näkyy yleensä vasta pitkän ajan kuluessa. Kun tekstit ja sävelmät vähitellen jäävät mieleen ja juurtuvat sydämeen, niistä tulee pysyvä osa ihmistä itseään. Näin rukous muuttaa ihmistä riippumatta siitä, miten ja milloin rukouksiin vastataan.