Rovasti Osmo Vatanen on kirjoittanut hetkirukouksista erinomaisen artikkelin Kirkkomusiikin käsikirjaan (Kirjapaja 2003). Artikkeli julkaistaan tässä tekijän luvalla. Kuvat olen valinnut ja sijoittanut tekstin lomaan itse.

* * *

Osmo Vatanen

Päivän rukoushetket ja niiden musiikki

Rukoileva kirkko

”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt” (Luuk. 3:22). Näin sydämellisesti ja rakastavasti Isä puhuu Pojalleen. Poika vastaa täynnä luottamusta: ”Abba, Isä” (Mark. 14:36).

Rukous oli Jeesukselle avointa yhteyttä Isään, yhtä välttämätöntä kuin hengitys. Monta kertaa hän vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan (Luuk. 6:12), mutta osallistui myös ”tapansa mukaan” sapattina synagogapalvelukseen (Luuk. 4:16). Jeesus kävi myös temppelissä, jota hän kutsui ”rukouksen huoneeksi” (Luuk. 19:46; vrt. Jes. 56:7). Jeesuksen rukous oli Isän ylistystä (Luuk. 10:21), hänen puoleensa kääntymistä ja kaiken jättämistä Isän haltuun. Kuoleman tuskan vallassa Jeesus rukoili (Matt. 26:38–39) ja viimeisellä hetkellään hän huusi: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46). Taivaassakin Kristus elää iäti rukoillakseen meidän puolestamme (Hepr. 7:25; Room. 8:34).

Rukouksessa Jeesus lahjoitti kirkolleen oman tapansa elää yhteydessä Isään. Hän opetti omilleen rukouksen merkitystä ja välttämättömyyttä: ”Pyytäkää, niin teille annetaan” (Matt. 7:7). Hän puhui vertauksin siitä, miten tulee ”aina rukoilla eikä väsyä” (Luuk. 18:1). Monta kertaa hän antoi lupauksen siitä, että taivaallinen Isä kuulee rukouksen: ”Mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille” (Joh. 16:23–24; 14:13–14; 15:16). Jeesus antoi myös rukouksen mallin ja sanat opettamalla Isä meidän -rukouksen (Matt. 6:9–13; Luuk. 11:2–4).

Jeesuksen ääni kaikuu apostolien rukousopetuksessa: ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1. Tess. 5:17), ”rukoilkaa hellittämättä” (Kol. 4:2), ”rukoilkaa joka hetki Pyhän Hengen antamin voimin” (Ef. 6:18). Jumalaa saa puhutella Jeesuksen tavoin, lapsen oikeudella: ”Abba, Isä” (Room. 8:15). Sen, joka rukoilee, ei tarvitse olla mistään huolissaan (Fil. 4:6). Jumalaa yksin tulee ylistää: ”Laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja” (Kol. 3:16; vrt. 1. ja 2. käsky). Esirukous kaikkien ihmisten puolesta kuuluu rukouksen ytimeen (1. Tim. 2:1–2). Ilmestyskirjassa raotetaan ovea taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja sen riemulliseen, lakkaamattomaan ylistykseen (esim. Ilm. 19:4–8).

Rukous on ollut kristillisen kirkon tuntomerkki alusta alkaen. Apostolien teoissa kuvataan ensimmäisten kristittyjen elämää näin: ”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta” (Ap. t. 1:14). Rukous oli heille elämänyhteyttä Kristukseen ja Kristuksen kautta Isään. Kasteessa heidät oli liitetty pyhään ja kuninkaalliseen papistoon toimittamaan hengellisiä uhreja (1. Piet. 2:5,9), ylistämään Jumalan nimeä (Hepr. 13:15). Herransa käskyille kuuliaisina he ”mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat” (Ap. t. 2:42).

Rukouksessa kirkko elää todeksi Kristuksessa alkanutta uutta aikaa, ”riemuvuotta” (Luuk. 4:19). Jumalan sana ja rukous pyhittävät ja siunaavat tämän ajallisen ajan (vrt. 1. Tim. 4:5). Inhimillinen aika saa uuden, ikuisen elämän ulottuvuuden. Roomalaiskatolisen kirkon liturgiakonstituutiossa (Sacrosanctum concilium 1963) todetaan: ”Uuden ja iankaikkisen liiton ylipappi, Kristus Jeesus, toi inhimillisen luonnon omaksuessaan tähän meidän maanpakoomme sen ylistysvirren (lat. hymnus), jota lauletaan taivaan asunnoissa ikuisesti.”

Rukoushetket Raamatussa

Kristittyjen rukous – niin kuin Jeesuksenkin – on aina ollut toisaalta henkilökohtaista, toisaalta yhteisöllistä. Ensimmäisille kristityille juutalainen rukoustapa oli tuttu. Apostolien teoissa kerrotaan, että kristityt kokoontuivat joka päivä uskollisesti temppeliin (Ap. t. 2:46).

Kristittyjen rukouskäytännön juuret ovat syvällä vanhan liiton jumalanpalveluselämässä. Jerusalemin temppelissä Mooseksen lain säätämä uhripalvelus jatkui aina vuonna 70 tapahtuneeseen temppelin hävittämiseen asti. Temppelin edustalla sijaitsevalla polttouhrialttarilla papiston oli uhrattava päivittäin kaksi karitsaa, toinen ”aamulla ja toinen iltahämärissä” (2. Moos. 29:38–39). Lisäksi temppelissä poltettiin suitsutusuhri aamuin illoin (2. Moos. 30:7–8). Temppelialueella oleva kansa rukoili uhraamisen aikana (vrt. Luuk. 1:9–10) leeviläisten laulaessa ylistystä (1. Aik. 23:30; ks. myös 9:33). Myös synagogissa rukoushetket vietettiin temppelin uhrien aikaan. Vielä nykyäänkin synagogissa käytettävä rukouskirja (hepr. siddur) koostuu pääasiassa aamu- ja iltarukouksista. Rukouksen ja uhrin läheisestä yhteydestä seurasi, että myös rukousta alettiin kutsua ”uhriksi” (esim. Hepr. 13:15; 1. Piet. 2:5) ja ”suitsutussavuksi” (Ps. 141:2).

Vanhan testamentin kirjoituksista käy ilmi, että rukous ei rajoittunut yksinomaan niihin aikoihin, jolloin temppelissä uhrattiin. Profeetta Danielin kerrotaan rukoilleen kolme kertaa päivässä, jolloin hän ”polvistui, rukoili ja kiitti Jumalaansa” (Dan. 6:11). Myös psalmissa 55 todetaan: ”Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä huokaan ja valitan” (Ps. 55:18). Psalmin 119 hurskas ylistää Jumalaa ”seitsemästi päivässä” (Ps. 119:164) ja psalmissa 34 todetaan: ”Minä tahdon aina ylistää Herraa, lakkaamatta laulaa hänelle kiitosta” (Ps. 34:2). Monet tutkijat ovat päätyneet siihen, että Jeesuksen aikoihin juutalaiseen rukoussääntöön kuului viisi rukoushetkeä: aamu, aamupäivä (kolmas hetki), puolipäivä (kuudes hetki), iltapäivä (yhdeksäs hetki) ja ilta.

Uudessa testamentissa on lukuisia kohtia, jotka osoittavat, että kristittyjen rukousajankohdat liittyvät läheisesti juutalaiseen perinteeseen. Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Pietari rukoili ”kuudennen tunnin vaiheilla” (Ap. t. 10:9). Roomalaisen ajanlaskutavan mukaan päivä ja yö jaettiin neljään jaksoon, joista kussakin oli 3 tuntia (hetkeä; lat. hora = hetki). Tuntien laskeminen aloitettiin auringonnoususta. ”Kuudennen tunnin vaiheilla” tarkoittaa siis puoltapäivää. Pietarista ja Johanneksesta sanotaan, että he menivät temppeliin yhdeksännellä tunnilla, rukoushetken aikaan (Ap. t. 3:1; ks. myös 10:3). Pyhä Henki vuodatettiin opetuslapsiin kolmannella tunnilla (Ap. t. 2:15).

Evankeliumien kärsimyskertomuksien mukaan Jeesuksen elämän viimeiset vaiheet sijoittuvat ajallisesti juutalaisen perinteen mukaisiin uhri- ja rukoushetkiin. Jeesus naulitaan ristille kolmannella tunnilla (Mark. 15:25). ”Keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka” (Mark. 15:33). Yhdeksännellä tunnilla, temppelin iltapäiväuhrin aikaan, Jeesus antoi henkensä ja temppelin väliverho repesi kahtia (Mark. 15:34,37–38). Illalla Jeesuksen ruumis laskettiin hautaan (Matt. 27:57–60). Pääsiäispäivän aamu säteili ylösnousemuksen kirkkautta (Mark. 16:2–4). Alusta alkaen kristityt muistelivat Kristuksen kärsimyksen vaiheita viettäessään kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen tunnin rukoushetkiä.

Päivähetkien lisäksi saatettiin viettää myös yöhetkiä. Roomalaisen tavan mukaan niistä käytettiin nimitystä vigilia (lat. vigilia = öinen valvominen). Vanhan liiton hurskas saattoi nousta yösydännäkin kiittämään Jumalaa (Ps. 119:62). Jeesus vietti koko yön rukoillen Jumalaa (Luuk. 6:12). Apostolien teoissa kerrotaan, että ”keskiyön aikaan Paavali ja Silas rukoilivat ja laulaen ylistivät Jumalaa, ja toiset vangit kuuntelivat heitä” (16:25). Evankelista Markuksen mukaan (13:35; ks. myös Matt. 14:25 ja Luuk. 12:38) Jeesus mainitsee valvomiskehotuksensa yhteydessä kaikki neljä öistä valvomishetkeä: ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla (ensimmäinen vigilia) vai keskiyöllä (toinen vigilia), kukonlaulun aikaan (kolmas vigilia) vai aamun jo valjetessa (neljäs vigilia).”

Seurakunta- ja luostaritraditiot

Apostolisten isien ja varhaisten kirkkoisien (esim. Tertullianus, Cyprianus) kirjoitukset osoittavat, että raamatullinen rukoushetkiperinne jatkui vainojen ajan kirkossa. Hippolytoksen kirkkojärjestyksessä (Traditio apostolica, n. 215) kerrotaan seikkaperäisesti rukoushetkistä ja niiden toteutuksesta. Jos kristitty oli matkoilla eikä voinut rukoilla kotonaan, tuli hänen rukoilla ”sydämessään”. Jos taas kirkossa oli yhteinen rukoushetki, kehotti Hippolytos rientämään sinne, koska ”Henki kukoistaa kirkossa” (lat. ubi Spiritus floret).

Hippolytos kiteyttää kauniisti rukoushetkien merkityksen. Rukoushetket ovat Kristuksen lakkaamatonta muistelua (lat. Semper Christum in memoria habere). Niin messua kuin rukoushetkiäkin luonnehtivat Jumalan ja hänen pelastustekojensa muistelu (anamneesi, kr. anamnesis) sekä Pyhän Hengen avuksi huutaminen (epikleesi, kr. epiklesis). Tässä muistamisessa Kristus itse on läsnä.

Neljänneltä vuosisadalta alkaen kirkon rukouselämä alkoi jakautua kahteen pääuomaan, joista tutkimuksessa on käytetty nimityksiä ’seurakuntatraditio’ ja ’luostaritraditio’. Ensimmäisinä vuosisatoina kaikki kristityt – niin kirkon virassa olevat kuin seurakuntalaisetkin – noudattivat Jeesuksen ja apostolien antamaa rukoussääntöä. Vielä 300–400-luvulla seurakunnissa vietettiin yleisesti yhteisiä aamu- ja iltarukouksia. Nunna Egerian kertomus matkalta Pyhään maahan (Peregrinatio Egeriae, n. 390) antaa värikkään kuvauksen seurakuntatradition mukaisten rukoushetkien elävyydestä idän kirkossa, erityisesti Jerusalemissa. Jotkut kuitenkin halusivat vetäytyä tavallisesta yhteisöelämästä yksinäisyyteen ja omistautua kokonaan rukoukselle ja mietiskelylle. Syntyi luostariliike. Erityisesti Benedictus (k. 547), joka oli lähtöisin italialaisesta Nursian kaupungista, jätti luostarisäännöllään (Regula Sancti Benedicti) syvät jäljet läntisen kirkon rukouselämään. Idän kirkossa vastaavan aseman saavutti Basileios Suuren (k. 379) luostarisääntö.

Benedictus käyttää rukoushetkien kokonaisuudesta nimitystä officium divinum, jumalanpalvelus (lat. officium = velvollisuus, tehtävä, jumalanpalvelus; vrt. Luuk. 17:10). Samassa merkityksessä esiintyy joskus myös termi opus Dei (lat. opus = teko, työ). Benedictus pitää jumalanpalvelusta niin tärkeänä, että hän sanoo: ”Mitään ei tule asettaa jumalanpalveluksen edelle” (lat. Nihil operi Dei praeponatur). Benedictus korostaa säännössään laulun merkitystä ja sen oikeaa luonnetta: ”Miettikäämme sitä, kuinka meidän tulee olla Jumalan ja hänen enkeliensä katseen alla, ja laulakaamme psalmeja siten, että sydämemme on sopusoinnussa äänemme kanssa (lat. ut mens nostra concordet voci nostrae). Jo kirkkoisä Cyprianus (k. 258) oli todennut, että Jumala tahtoo kuulla rukouksessamme Poikansa äänen: ”Se joka asuu sydämessämme, olkoon myös äänessämme.”

Benedictuksen säännön mukaiset rukoushetket ovat seuraavat:

1. Matutina (lat. laus matutina = varhainen ylistys)
Matutina, jonka nimeksi tuli myöhemmin laudes (lat. laudes = ylistykset), vietettiin auringon noustessa.

2. Priimi (lat. hora prima = ensimmäinen tunti)
Ensimmäisen tunnin rukoushetki esiintyy ensimmäisen kerran Benedictuksen luostarisäännössä. Se vietettiin välittömästi päivän töihin ryhtymisen edellä.

3. Terssi (lat. hora tertia = kolmas tunti)

4. Seksti (lat. hora sexta = kuudes tunti)

5. Nooni (lat. hora nona = yhdeksäs tunti)

6. Vesper (lat. vesper = ilta, iltatähti)
Vesper, joka vietettiin iltatähden syttymisen aikaan, on rakenteltaan matutinan kaltainen. Idän kirkon seurakuntatraditiolle tunnusomainen Valon rukous (lucernarium) puuttuu Benedictuksen luostarisäännöstä.

7. Completorium (kompletorio, lat. complere = päättää, täyttää)
Kompletorio vietettiin ennen nukkumaan menoa. Se esiintyy ensimmäisen kerran Benedictuksen luostarisäännössä.

8. Vigilia (lat. vigilia = öinen valvominen)
Vigilia alkoi noin klo 2 yöllä. Benedictuksen säännössä vigiliasta käytetään myös nimitystä nokturni (lat. nocturnus = öinen). Arkipäivinä vietettiin kaksi nokturnia peräkkäin, sunnuntaisin ja juhlapäivinä kolme. Palvelus päättyi vasta aamun sarastaessa. Vigilian juuret ovat varhaisen kirkon pääsiäisyön palveluksessa, jota Augustinus sanoo kaikkien vigilioiden äidiksi (lat. mater omnium vigiliarum). Jesajan kirjassa on kaunis kuvaus juhlapäivän aaton yöpalveluksesta: ”Silloin teidän huulillanne on laulu niin kuin pyhän juhlan aattoiltana ja sydämessänne ilo niin kuin niillä, jotka kulkevat huilujen soidessa Herran vuorelle, kohden Israelin turvakalliota (Jes. 30:29).

Benedictuksen säännön mukainen rukoushetkien järjestys (päivä- ja yöhetket) jatkui roomalaiskatolisessa kirkossa pääpiirteissään aina 1960-luvulle, Vatikaanin II konsiilin jumalanpalvelusuudistukseen asti. Rukoushetkien luonteessa ja viettotavassa tapahtui kuitenkin keskiajan kuluessa merkittäviä muutoksia. Rukoushetkistä alkoi muotoutua papiston ja sääntökuntalaisten etuoikeus, myöhemmin velvollisuus ja lopulta – taakka. Seurakunnan kirkossa vietetyt yhteiset aamu- ja iltarukoukset lakkasivat vähitellen. Erityisesti läntisessä kirkossa luostaritraditio voitti seurakuntatradition.

Ensimmäinen muutos koski rukoushetkien viettotapaa. Rukoushetkien elementit olivat vanhastaan olleet psalmi- ja hymnilaulu, antifonit, responsoriot sekä lukukappaleet ja rukoukset. Luostari- ja seurakuntakirkoissa hetkien toteutukseen tarvittiin useita kirjoja, esimerkiksi antifonit sisältävä Antiphonarium, responsoriot sisältävä Responsoriale sekä Hymnarium, hymnien kirja. Kun pappien ja sääntökuntalaisten velvollisuudeksi säädettiin rukoushetkien resitointi yksityisesti siinä tapauksessa, että heillä ei ollut mahdollisuutta olla mukana yhteisön niin sanotussa kuorirukouksessa (lat. chorus = kirkon kuori), syntyi tarve saada yksi, kaikki hetket sisältävä kirja. Koska kirja sisälsi jossakin määrin lyhennettynä kaiken rukoushetkien vietossa välttämättömän tekstiaineiston, se sai nimekseen breviaari (lat. breviarium). Pienehkön kokonsa vuoksi sitä oli helppo kuljettaa mukana esimerkiksi matkoilla. Yhä useampi pappi ja sääntökuntalainen suoritti rukoushetkivelvoitteensa yksityisesti, vaikka kuorirukous säilyi pitkään rukoushetkien vieton perusmuotona.

Muutos merkitsi luonnollisesti myös hetkien toteutustavan dramaattista yksipuolistumista. Kuorirukouksen vivahteikas ja monimuotoinen gregoriaaninen laulu vaihtui yksityiseen kantillointiin tai lukemiseen. Roomalaiskatolisen kirkon virallinen breviaari vuodelta 1568 (Breviarium Romanum) syrjäytti monet 1000-luvun alkupuolen breviaarit ja oli pienin tarkistuksin voimassa aina Vatikaanin II konsiilissa tapahtuneeseen rukoushetkien uudistamiseen.

Toinen, vaikutuksiltaan edellistä tuhoisampi muutos koski rukoushetkien luonteen ymmärtämistä Jumalan ja hänen kansansa välisessä vuoropuhelussa. Ensimmäisinä vuosisatoina rukoushetkien, erityisesti aamu- ja iltarukouksen viettoa leimasi ilo ja riemu. Myöhäiskeskiajalla hetkien vietto sai monen kohdalla väkinäisiä, pakonomaisia, pelon ja ansioajattelun sävyttämiä piirteitä. Velvollisuus oli suoritettava tunnontarkasti, sillä laiminlyönnit merkitsivät syyllistymistä syntiin. Rukoushetket eivät olleet enää sydämellistä ja rakastavaa keskustelua Isän kanssa.

Rukoushetkien klerikalisoitumisen (lat. clerus = papisto, hengellinen sääty) seurauksena seurakuntalaiset alkoivat etsiä rukouselämälleen uusia muotoja, joissa latinan sijasta käytettiin kansankieltä. Erityisen suosituksi tuli niin sanottu ruusukkorukous, jossa mietiskeltiin Kristuksen elämänvaiheita ja toistettiin Ave Maria -rukousta (lat. ave Maria = terve, Maria, ks. Luuk. 1:28,42).

Laulua ja soittoa

Siitä, että rukoushetkissä laulettiin paljon, voimme olla varmoja – psalmeja, hymnejä ja Salomonin oodeja (vrt. Kol. 3:16, jonka termit ovat kreikaksi psalmos, hymnos ja ode). Sen sijaan kysymykseen laulutyylistä ja -tavasta on vaikea vastata. Läntinen kirkkolaulu sai vaikutteita monilta tahoilta, ainakin juutalaisesta musiikkikulttuurista, itäisistä laulutraditioista ja paikallisista musiikkiperinteistä. Gregoriaanisen laulun tutkimuksessa mainitaan ainakin seuraavia paikallisperinteitä: vanharoomalainen, ambrosiaaninen (Milano), gallikaaninen ja mozarabialainen. Yhdenmukaistumisen aika tuli vasta 800-luvulla, kun roomalais-frankkilainen ohjelmisto ja laulutapa levisi laulukoulujen (lat. schola) myötä eri puolille Eurooppaa. Vasta tässä vaiheessa voidaan varsinaisesti puhua gregoriaanisesta laulusta. Ensimmäiset neuminotaatiolla varustetut gregoriaaniset sävelmät tunnetaan 800–900 luvun vaihteesta. Vuosituhannen vaihteen jälkeen sävelmissä alkaa olla havaittavissa rytmistä pelkistymistä, mikä johti lopulta niin sanotun kvadraattinotaation (lat. quadratus = nelikulmainen) muodostumiseen. Syntyi cantus planus (lat. planus = tasainen), jossa sävelet olivat samankestoisia.

Roomalaiskatolisen kirkon breviaari vuodelta 1568 oli Trenton konsiilin (1545–1563) hedelmä – samoin kuin Missale vuodelta 1570. Breviaari oli tekstikirja, minkä vuoksi siihen oli ryhdyttävä luomaan musiikkia. Konsiili oli ottanut selvän kannan kirkkomusiikin yleiseen luonteeseen. Gregoriaanista laulua arvostettiin ja vokaalipolyfoniassa pidettiin esikuvana G. P. Palestrinan (k. 1594) musiikkia. Tekstin selkeys ja ymmärrettävyys oli tärkeää. Gregoriaanisen laulun osalta kehitys johti Editio Medicaea -nimiseen gradualeen (1614/1615), jonka näkemys gregoriaanisesta laulusta vaikutti aina 1800-luvun lopulle asti. Gregoriaanisen semiologian asiantuntija Godehard Joppich on sanonut, että Medicaeassa gregoriaaninen laulu kuoli.

Rukoushetkistä erityisesti vesper sai paikoin musiikillisesti rikkaan toteutuksen, niin sanottujen mariaanisten antifonien osalta myös kompletorio. Vähitellen tyylin ankaruuden vaatimusta väljennettiin, ja liturginen musiikki seurasi ajan musiikillista kehitystä. Monet suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi W. A. Mozart (k. 1791), loivat suurimittaista vespermusiikkia, jossa erityistä huomiota kiinnitettiin psalmeihin (esim. Dixit Dominus, psalmi 110 ja Laudate pueri, psalmi 113), Magnificatiin ja mariaanisiin antifoneihin. Liturgista urkumusiikkia Magnificatin ja hymnien alternatim-toteutukseen syntyi runsaasti (esim. Clérambault, Dandrieu, de Grigny).

Gregoriaanisen laulun kannalta keskeiseksi muodostui Solesmesin benediktiiniluostarissa Ranskassa harjoitettu tutkimustoiminta, jossa paneuduttiin intensiivisesti vanhoihin liturgisiin ja musiikillisiin lähteisiin. Prosper Guéranger (k. 1875) käynnisti liturgisen liikkeen 1830-luvulla ja tavoitteli klassismin ja romantiikan ihanteiden sijasta paluuta keskiajan liturgiseen lauluun. Tutkimustyötä jatkoivat Joseph Pothier (k. 1923) ja André Mocquereau (k. 1930). Koko 1800-luvun Solesmesin toiminnan rinnalla vaikutti niin sanottu caecilianismi (nimi tulee kirkkomusiikin suojeluspyhimyksestä, Pyhästä Caeciliasta), joka suosi vanhaklassista polyfoniaa ja Editio Medicaean edustamaa gregorianiikkaa (musica sacra).

Vihdoin vuonna 1903 paavi Pius X antoi Motu proprion (Tra le sollecitudini), jossa gregoriaaninen laulu korotettiin kirkkomusiikin ihanteeksi ja todettiin, että gregoriaaniset sävelmät on palautettava vanhimpien lähteiden mukaisiksi. Solesmesin luostariyhteisö sai tehtäväkseen julkaista uudet gregoriaanisen musiikin laitokset. Rukoushetkien musiikkia sisältävä Antiphonale Romanum ilmestyi vuonna 1912. Laitosta täydensi Antiphonale monasticum (1934), joka oli tarkoitettu benediktiiniyhteisöjen käyttöön. Romanumiin verrattuna siihen oli lisätty Solesmesin silloisen käsityksen mukaiset sävelmien rytmiikkaa osoittavat merkit.

Vatikaanin II konsiilin rukoushetkiuudistus

Roomalaiskatolinen rukoushetki- ja breviaariperinne koki mullistavan muutoksen Vatikaanin II konsiilissa. Konsiilin liturgiakonstituutiossa (1963) omistettiin rukoushetkien uudistamiselle laaja osasto nimellä ”Hetkipalveluksesta” (De Officio Divino). Siinä kiinnitettiin kriittistä huomiota moniin historian kuluessa syntyneisiin epäkohtiin. Aamu- ja iltarukous korotettiin varhaiskirkolliseen tapaan erityisasemaan rukoushetkien joukossa: ”Laudes aamurukouksena ja vesper iltarukouksena ovat koko Kirkon kunnioitettavan perimätiedon mukaan päivän kaksi kääntöpistettä. Niitä pidettäköön siis päähetkinä ja vietettäköön sen mukaisesti.” Muut hetket olivat terssi, seksti, nooni, kompletorio ja matutina. Benedictuksen säännön mukaisista hetkistä poistettiin siis priimi. Matutina säilytettiin edelleen öisenä kuorirukouksena, mutta sen sisältö tuli laatia sellaiseksi, että hetki sopii vietettäväksi myös muina vuorokauden aikoina. Papiston ja sääntökuntalaisten velvoite rukoushetkien viettoon joko ”kuorissa” tai yksin säilytettiin hieman lievennetyssä muodossa. Päähetket, erityisesti sunnuntai- ja juhlapäivien vesper, tuli mahdollisuuksien mukaan viettää yhdessä seurakunnan kanssa. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, että hetket vietetään niille kuuluvina aikoina. Rukoushetkikirjojen kansankieliset käännökset sallittiin.

Konsiilin periaatteiden mukainen rukoushetkien kirja Liturgia horarum I–IV ilmestyi vuosina 1971–1972 (toinen laitos 1985–1986). Sitä täydensi laaja johdanto hetkipalvelukseen ja sen viettotapaan, Kristuksen morsiamen rukous, joka on myös suomennettu (1995). Kirjan uutta luonnetta osoittaa myös sen nimi Hetkien liturgia, joka on suomennettu ilmaisulla ’hetkipalvelus’. Hetkipalveluksella tarkoitetaan vuorokauteen kuuluvien hetkien kokonaisuutta, ei siis yksittäistä hetkeä.

Hetkipalveluskirjan valmistuminen käynnisti laajamittaisen ja vaativan sävelmistötyön, joka on edelleen kesken. Työskentelyssä on liitytty läheisesti gregoriaanisen semiologian löytöihin ja periaatteisiin (E. Cardine, G. Joppich, J. B. Göschl). Erityisen mielenkiintoista on tutkia, miten periaatteita on sovellettu kansankieleen esimerkiksi teoksessa Antiphonale zum Stundengebet (1979), joka liittyy latinankielisen hetkipalveluskirjan saksankieliseen käännökseen Stundenbuch.

Luther ja rukoushetket

Martti Lutherille (k. 1546) rukoushetket olivat tulleet tutuiksi jo kouluvuosina, mutta erityisesti hän sai niistä kokemusta munkkivuosinaan 1505–1511 Erfurtin augustinolaiserakkojen luostarissa. Tutuksi tuli myös velvollisuus suorittaa rästiin jääneet hetket joko etu- tai jälkikäteen. Luther ei myöhemmin arvostellut niinkään rukoushetkien sisältöä – paitsi pyhimyksiä koskevan teksti- ja lauluaineiston osalta (ns. Sanctorale) – kuin hetkien lainomaista viettotapaa. Ison katekismuksen esipuheessa hän puhuu ”seitsemän rukoushetken vaivalloisesta ja hyödyttömästä hokemisesta”. Roomalaiskatolinen Luther-tutkija Peter Manns toteaa kuitenkin: ”Kun Luther myöhemmin osasi ulkoa Psalmien kirjan ja pitkiä jaksoja koko Raamatusta, se oli varmasti vähemmän henkilökohtaisen raamatuntutkistelun kuin näiden usein väheksyttyjen rukoushetkien ansiota.”

Huolimatta kriittisestä asennoitumisestaan Luther toimi rukoushetkikäytännön uudistamisessa varsin maltillisesti. Hän jopa kykeni ainakin osittain murtamaan luostaritradition vallan ja löytämään tien varhaiskirkolliseen seurakuntatraditioon. Luther korosti klerikalismin sijasta kaikkien kastettujen yhteistä pappeutta, kristittyjen yhteisen kokoontumisen merkitystä, Jumalan sanan saarnaa ja yhteistä laulua.

Arkipäivien jumalanpalveluselämän uudistamista koskevassa kirjoituksessaan (Von Ordnung Gottesdiensts 1523) Luther suosittaa yhteisiä päivittäisiä aamu- ja iltarukouksia. Aamurukouksen ainekset olivat lukukappale Vanhasta testamentista, saarna sekä saarnaa seuraavat psalmit, antifonit ja responsoriot, joilla ”yhdessä kiitetään ja ylistetään Jumalaa ja pyydetään sanan hedelmää”. Iltarukoukseen Luther ehdotti Uuden testamentin lukukappaletta, saarnaa sekä ”ylistystä, laulua ja rukousta, kuten aamulla”.

Latinankielisessä messussaan (Formula missae 1523) Luther piti mahdollisena kolmea arkipäivän rukoushetkeä: aamu- ja iltarukous sekä kompletorio. Saksalaisessa messussa (Deutsche Messe 1526) hän suosittaa maanantain ja tiistain aamurukouksiin katekismuksen harjoitusta. Niitä tilanteita varten, joissa on mukana koulukuoro, Luther ehdottaa psalmeja antifoneineen latinaksi – ”kuten tähänkin asti aamurukouksissa”.

Kirkollisen elämän uudelleen järjestämistä koskevassa kirjoituksessaan (Unterricht der Visitatoren 1528) Luther kehottaa viettämään yhteisiä aamu- ja iltarukouksia päivittäin. Rukoushetkien aineksina tulivat kyseeseen sekä latinan- että kansankieliset psalmit, hymnit, lukukappaleet, responsoriot, canticumit (Benedictus, Magnificat, Te Deum), Isä meidän -rukous, esirukous ja kollehta. Keskiviikkoisin ja perjantaisin rukoushetkissä tuli olla saarna joko raamatuntekstistä tai katekismuksesta. Latinankielen käyttöä Luther piti tärkeänä erityisesti koululaisten vuoksi.

Seurakunnan yhteisten rukoushetkien lisäksi Luther korosti katekismuksissaan (1529) henkilökohtaisen ja perheessä tapahtuvan rukouksen merkitystä. Vähässä katekismuksessa on ohje aamu-, ilta- ja ateriarukouksia varten. Papeille tarkoitetun Ison katekismuksen esipuheessa Luther toivoo, että papit ”voisivat edes lukea aamuisin, puolen päivän aikaan ja iltaisin lehden tai pari katekismuksesta, rukouskirjasta, Uudesta testamentista tai muualta Raamatusta. He voisivat myös rukoilla yhden Isä meidän -rukouksen itsensä ja seurakuntalaistensa puolesta. Niin he osoittaisivat omalta osaltaan kunnioitusta ja kiitollisuutta evankeliumille, joka on vapauttanut heidät niin monenlaisesta taakasta ja vaivasta.” Parturimestari Petrukselle laatimassaan rukousoppaassa (1535), jossa käsitellään erityisesti katekimusmeditaatiota, Luther lausuu: ”Kaikenkaikkiaan on hyvä antaa rukouksen olla aikaisin aamulla ensimmäinen ja illalla viimeinen teko.”

Luterilaista rukoushetkimusiikkia

Lutherin toimesta rukoushetkistä oli tullut jälleen seurakunnan yhteinen rukouselämän muoto. Rukoushetket eivät olleet enää luostaritradition mukaan tarkoin säädeltyjä, vaan niissä oli mahdollista ottaa huomioon paikalliset olot ja käytettävissä olevat voimavarat (vrt. Lutherin latinankielinen messu ja saksankielinen messu). Rikkainta toteutus oli niillä paikkakunnilla, missä latinakoulun opiskelijat olivat mukana rukoushetkissä. Monet Lutherin työtoverit, esimerkiksi Wittenbergin kirkkoherra Johann Bugenhagen (k. 1558), yhtyivät reformaattorin linjauksiin. Evankelisia kirkkojärjestyksiä luodessaan Bugenhagen säilytti läntisestä rukoushetkiperinteestä lähes kaiken, mikä ei sotinut evankeliumin pyhyyttä vastaan.

Lutherin ratkaisut merkitsivät vanhan rukoushetkimusiikin säilymistä. Luterilaisissa latinakouluissa harjoiteltiin kanttorin johdolla latinankielistä psalmodiaa antifoneineen, klassisia hymnejä, canticumeja ja responsorioita. Perinteisiin gregoriaanisiin sävelmiin sovitettiin myös saksankielisiä tekstejä. Luterilaiset säveltäjät (esim. B. Gesius, J. Eccard, M. Praetorius, J. Walter, M. Vulpius) loivat klassisiin sävelmiin runsaasti myös moniäänistä musiikkia.

Luther itse käänsi monia latinankielisiä rukoushetkihymnejä saksaksi, esimerkiksi Veni, redemptor gentium (Nun komm, der Heiden Heiland, EG 4, VK 16), A solis ortus cardine (Christum wir sollen loben schon, vuoden 1938:n virsikirjassa nro 13), Veni creator spiritus (Komm, Gott Schöpfer, Heiliger Geist, EG 126, VK 111) ja O lux beata trinitas (Der du bist drei in Einigeit, EG 470, vrt. VK 752). Käännöstyössään Luther noudatti periaatetta, minkä mukaan ”sekä tekstin että sävelmän, painotusten, melodiakulun ja kielimuodon on kasvettava aidosta äidinkielestä ja sen soinnista”. Tämän vuoksi Luther usein muokkasi melismaattisia hymnisävelmiä saksan kieleen paremmin sopivaan syllabiseen ja metriseen muotoon.

Psalmeja laulettiin perinteisin psalmisävelmin sekä latinaksi että saksaksi. Luther piti kuitenkin seurakunnan osallistumismahdollisuutta niin tärkeänä, että loi kokonaan uuden virsityypin, ’psalmivirren’ (esim. virret 170 ja 267). Luther loi virsimuotoon myös kaikki katekismuksen pääkohdat: Dies sind die heilgen Zehn Gebot (käskyt, EG 231, vrt. vuoden 1938:n virsikirjassa nro 155), Wir glauben all an einen Gott (uskontunnustus, EG 183, vuoden 1938 virsikirjassa nro 166), Vater unser im Himmelreich (Isä meidän, EG 344, VK 208), Christ, unser Herr, zum Jordan kam (kaste, EG 202, vrt. VK 214) ja Jesus Christus, unser Heiland (ehtoollinen, EG 215, VK 222).

Latinakoulujen kuorot kanttoreineen olivat musiikillisesti rikkaan luterilaisen rukoushetkiperinteen kantava voima. Paikoin, esimerkiksi Hallessa, Dresdenissä, Nürnbergissä ja Leipzigissa, saatiin nauttia elävästä rukoushetkikäytännöstä aina 1700-luvulle asti. Samuel Scheidtin (k. 1654) Tabulatura Nova III -kokoelma on vaikuttava näyttö luterilaisen vesper musiikin elinvoimaisuudesta 1600-luvun Hallessa. Kokoelmassa on useita urkukoraaleja vesperin hymneihin sekä Magnificatin urkuosuudet (lat. versus) kaikkiin 9 klassiseen psalmisävelmään. Kaikki urkusävellykset oli tarkoitettu kuoron ja urkujen alternatim-musisointiin (lat. alternatim = vuorotellen). Dresdenissä Heinrich Schütz (k. 1672) sävelsi runsaasti musiikkia hovikirkon rukoushetkiin (esim. psalmeja, Magnificateja ja tekstimusiikkia). Nürnbergissä urkuri Johann Pachelbel (k. 1706) loi satakunta niin sanottua Magnificat-fuugaa, joita soitettiin alternatimkäytännön mukaisesti St. Sebalduksen kirkon vesperissä. Johann Sebastian Bachin (k. 1750) virkaaikana Leipzigissa Tuomas-koulun noin 50 kuorolaisesta muodostettiin neljä kantorei-osastoa, jotka vastasivat kaupungin neljän kirkon jumalanpalvelusmusiikista. Arkipäivinä kirkoissa oli useita rukous- ja katekismushetkiä sekä saarnajumalanpalveluksia. Erityisen rikkaita olivat sunnuntaiiltapäivän vesperit, joiden musiikkiin kuului yksi- tai moniäänisen Magnificatin (saksaksi tai latinaksi) lisäksi myös pyhäpäivän kantaatti. Leipzigin Tuomas-kirkossa on säilynyt lähes katkeamattomana nykypäivään saakka lauantai-iltapäivän vesper, jossa Tuomas-kuoro laulaa moniäänisiä motetteja.

Aaltoliikettä

Luterilainen ortodoksia arvosti jumalanpalveluselämää. Niinpä rukoushetkiperinne säilyi reformaatiossa luotujen linjausten mukaisena läpi koko 1600-luvun, jota voidaankin pitää luterilaisen kirkkomusiikin toistaiseksi kukoistavimpana aikana. Vähitellen erilaiset teologiset virtaukset – kalvinilaisuus, pietismi ja valistuksen rationalismi – alkoivat muuttaa kehityksen suuntaa. Messu- ja rukoushetkiperinteen sekä kirkkovuoden vaalimista laiminlyötiin. Koulukuorot lakkasivat vähitellen ja kanttorin viran arvostus laski. Jumalanpalvelusten, niin messun kuin rukoushetkienkin liturgiset rakenteet köyhtyivät ja yksipuolistuivat. Hengellinen elämä etsiytyi uusiin muotoihin.

Rukoushetkien uutta nousua oli odotettava satakunta vuotta. Liturginen restauraatio 1800-luvulla pyrki elvyttämään jumalanpalveluselämää kiinnittämällä huomion reformaation ajan jumalanpalveluskaavoihin ja liturgisiin nuottikäsikirjoituksiin. Rukoushetkien uudelleen löytämisessä on keskeinen merkitys luterilaista tunnustusta ja rikasta jumalanpalveluselämää arvostaneella Wilhelm Löhellä (k. 1872), Neuendettelsaun diakonissalaitoksen johtajalla. Ludwig Schoeberlein (k. 1881) puolestaan halusi kehittää taantunutta ”sivujumalanpalveluskäytäntöä” luomalla juhlapyhille uuden jumalanpalvelustyypin, liturgisen hartauden. Liturgisen restauraation edustajat vaativat jumalanpalvelusmusiikilta erityistä ”kirkollista” tyyliä, jonka tuntomerkkejä olivat yksinkertaisuus, vakavuus ja arvokkuus.

Viime vuosisadan alun saksalainen liturginen uudistusliike merkitsi rukoushetkikäytännön renessanssia – ei ehkä kuitenkaan vielä aidon seurakuntatradition mielessä. Eräät yhteisöt vaalivat rukoushetkiä erityisen intensiivisesti. Alpirsbachilainen liike (Alpirsbacher Bewegung) pyrki Friedrich Buchholzin (k. 1967) johdolla elvyttämään liturgisissa sävelmissä saksankielistä gregorianiikkaa. Buchholzin näkemyksen mukaan gregoriaanisessa laulussa sävel ei tulkitse sanaa. ”Sana ja sävel eivät samaistu toisiinsa, vaan kunnioittavat toisiaan.” Berneuchenilaisen liikkeen (Berneuchener Bewegung) piirissä syntyi 1930-luvulla yhteisö nimeltä Evangelisches Michaelsbruderschaft. Yhteisön rukoushetkikirjasta Evangelisches Tagzeitenbuch ilmestyi vuonna 1998 neljäs, lähes 1000 sivuinen uudistettu laitos, jonka musiikin on toimittanut roomalaiskatolinen Godehard Joppich. Kirjan antifonisävelmät muistuttavat gregorianiikkaa, mutta originaalimelodioista, joihin saksankielinen teksti olisi liitetty, niissä ei ole kyse. Sävelmät ovat saksan kielen ominaispiirteet ja tekstin sisällön hienovaraisesti huomioon ottavaa sovellettua gregorianiikkaa.

Joppich on vaikuttanut ratkaisevasti myös Saksan evankelisten kirkkojen virsikirjan (Evangelisches Gesangbuch, EG) jumalanpalvelusliitteessä olevien rukoushetkien sävelmiin. Liitteessä on neljä rukoushetkeä: aamurukous (Mette), päivärukous (Mittagsgebet), iltarukous (Abendgebet) ja kompletorio (Nachtgebet).

Anglikaanisen kirkkoyhteisön kunnianarvoisa jumalanpalveluskirja The Book of Common Prayer (useita laitoksia vuodesta 1549 alkaen) sisälsi kaksi rukoushetkikaavaa, aamurukouksen (Morning Prayer) ja iltarukouksen (Evensong). Niiden saamaan suosioon vaikutti osaltaan omintakeinen psalmodiakäytäntö, the anglican chant. Hetket sisältyvät myös Englannin kirkon uuteen jumalanpalveluskirjaan Common Worship (2000). Niiden lisäksi kirjassa on vaihtoehtoiset aamu- ja iltarukoukset sekä kompletorio. Omassa Jumalanpalvelusten kirjassamme (s. 463–465) on esimerkkejä anglikaanisesta psalmodiasta.

Agricolasta Adelliin

Keskiajalla Suomessa liityttiin sekä messu- että rukoushetkikäytännössä dominikaaniseen perinteeseen. Käytössä oli dominikaanibreviaari. Reformaation murroksessa Ruotsi-Suomessa seurattiin Saksan esimerkkiä: perinteisiä rukoushetkiä ei hylätty, ei etenkään koulukaupungeissa. Lutherin oppilaan Mikael Agricolan (k. 1557) arvostus rukoushetkiä kohtaan käy ilmi monista hänen kirjoituksistaan. Rukouskirjaansa (1544) hän toimitti aineistoa hetkien kansankielistä viettoa varten. Psalttarin suomennoksen esipuheessa (1551) hän kirjoittaa: tässä nyt on

Se wanha iulki Psaltarin Texti, iosta Nocturnit, Prijm ia Sexti aina luetin ja weisatin, rucoiltin ia mös sarnatin. Joska se Jocapeiue prucataisin, ette Bibliast iotaki luetaisin. Ölughuis ia Homen weisois, nin paramin Jumalan edes seisois.

Arkkipiispa Laurentius Petri suositti kirkkojärjestyksessään vuodelta 1571 ”kristillisen vapauden hengessä” aamu- ja iltarukousta sekä ajoittain yörukousta (ottesong, aftonsong, nattsong). Rukoushetkien aineisto koostui psalmeista, antifoneista, responsorioista, lukukappaleista, canticumeista (Te Deum, Benedictus ja Magnificat) ja hymneistä sekä saarnasta. Latina oli sallittua kansankielen rinnalla. Petri laati jopa rukoushetkien oppikirjan kouluja varten (De officiis ecclesiasticis). Siinä hän kiinnitti erityistä huomiota kirkkolaulun kysymyksiin. Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa syntyi 1500–1600-luvulla eräitä painettuja kirkkolaulun kokoelmia (esim. Upsalan Liber Cantus 1620) sekä monia nuottikäsikirjoituksia, joissa oli aineistoa rukoushetkien viettoon. Michael Gunnaeruksen vuonna 1605 laatima, koko kirkkovuoden kattava introituspsalmien suomenkielinen kokoelma oli tarkoitettu ensisijaisesti messumusiikiksi, mutta psalmeja lienee käytetty myös rukoushetkissä. Varhaisimmissa virsikirjoissamme (1583 ja 1605) sekä Piae Cantiones -kokoelmassa (1582, 1625) oli runsaasti laulustoa rukoushetkien tarpeisiin.

Kirkkolaissa vuodelta 1686 ja siihen liittyvässä vuoden 1694 kirkkokäsikirjassa (Ruotsissa vuonna 1693) aamuveisuusta tuli sunnuntaisin messua edeltävä ’aamusaarna’ ja ehtooveisuusta sunnuntain ’ehtoosaarna’. Suomessa tämä käytäntö säilyi myös seuraavissa, vuodelta 1886 ja 1913 olevissa käsikirjoissa.

Saksan liturgisen restauraation vaikutuksesta vuoden 1913 käsikirjaan tuli uusi kaava: ”liturginen jumalanpalvelus”. Sitä suositettiin käytettäväksi ”erinäisissä juhlatilaisuuksissa”. Ensimmäinen askel kohti perinteisten rukoushetkien paluuta oli otettu. Aleksi Lehtonen kirjoitti Vesperale-kokoelmansa (I–II, 1925) esipuheessa: ”Liturgiset jumalanpalvelukset vetävät puoleensa etupäässä sen vuoksi, että niitten liturginen järjestys on eloisaa ja vilkasta, ja että laulua ja soittoa niissä on runsaammin kuin muissa jumalanpalveluksissa.” Lehtonen loi Vesperalessaan perinteisten rukoushetkien pohjalle rakentuvia juhlapyhien tekstiaineistoja, joiden säveltämisestä vastasivat Heikki Klemetti, Ilmari Krohn, Armas Maasalo ja Leevi Madetoja.

Eino Sormunen ja Ilmari Krohn loivat yhdessä kokoelman Iltakellot, Liturgisia iltarukoushetkiä (1928). Kirjan esipuheessa sanotaan: ”Iltakellot tarjoaa Suomen kirkon käytännössä kokeiltavaksi kokoelman liturgisia iltarukoushetkiä, jotka on vapaasti sommiteltu n.s. Completoriumin aiheista. – – Iltakellot tahtoo edistää vanhakirkollisen jumalanpalveluksen suurimman viehätyksen, psalmilaulun, tulemista jumalanpalveluksiamme rikastuttamaan.” Ilmari Krohn toimi muutenkin monin tavoin psalmilaulun edistämiseksi gregoriaanisen laulun pohjalta. Kirjassaan Liturgisen säveltyylin opas (1940) hän kirjoittaa: ”Mielenkiinto vanhaan keskiaikaiseen gregoriaaniseen kirkkosävelmistöön on moniaalla taholla ollut uusien pyrintöjen pohjana. Toiset ovat yrittäneet sovelluttaa sitä semmoisenaan nykyaikaiseen käytäntöön, toisten pyrkiessä omakohtaiseen sävelitykseen liturgisissa tuotteissaan.” Krohnin ”omakohtaisesta sävelityksestä” hyvä esimerkki on hänen Psalttarinsa (ensimmäinen vihko ilmestyi vuonna 1950), kaikki 150 psalmia kattava kokonaisuus ”iltakirkkoihin ja muihin tilaisuuksiin, joihin kaivataan liturgista tehostusta”.

Suomen ruotsinkielisten keskuudessa (Sigtrygg Serenius, Gustav Pettersson) syntyi vuonna 1943 Sanct Henrikskretsen, joka tähtäsi laajamittaiseen kirkolliseen uudistukseen. Uudistustavoitteisiin kuului myös rukouselämän elvyttäminen perinteisten rukoushetkien pohjalta. Yhdistys oli saanut vaikutteita Saksassa, Englannissa ja Ruotsissa virinneistä kirkollisista ja liturgisista uudistuspyrkimyksistä. Erityisen merkittäviksi muodostuivat yhteydet Ruotsin kirkolliseen uudistukseen (Gunnar Rosendal) sekä ruotsalaisen rukoushetkikäytännön kannalta merkittäviin henkilöihin, Knut Petersiin ja Arthur Adelliin. Peter ja Adell julkaisivat vuonna 1944 ruotsinkielisen breviaarin Den svenska tidegärden (viimeinen painos vuodelta 1982), johon liittyy kaksiosainen gregoriaaninen sävelmistö Det svenska antifonalet (1949–1959). Sanct Henrikskretsen julkaisi vuonna 1946 oman suomenkielisen vihkosensa Päivän rukoushetket, joka sisälsi seuraavat rukoushetket: Laudes, Ad sextam, Vesper ja Completorium. Vihkosessa ei ollut sävelmiä.

Rukoushetket tulevat käsikirjaan

Rukoushetkiharrastus alkoi saada vähitellen virallisia muotoja. Käsikirjakomitea ehdotti vuoden 1958 kirkolliskokoukselle kokeilutarkoituksessa kahta perinteistä rukoushetkeä, joista toinen oli laadittu ”matutinan tai laudesin” ja toinen ”vesperin tai kompletorion” kaavaan. Ehdotukseen ei sisältynyt sävelmiä.

Vuoden 1968 kirkolliskokoukselle jättämässään ehdotuksessa käsikirjakomitea toteaa: ”Tehdäkseen mahdolliseksi liturgisesti rikkaamman ja monipuolisemman jumalanpalveluksen viettämisen komitea on valmistanut erikseen kaavat aamurukousta (matutina ja laudes) sekä iltarukousta (vesper ja completorio) varten. Niiden pohjana ovat kirkon perinteiset rukoushetket, jotka ovat laadittu lähinnä saksalaisten ja ruotsalaisten esikuvien mukaan ja niitä käytettiin mm. vuonna 1963 Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokouksessa Helsingissä.” Kirkolliskokous hyväksyi ehdotuksen käsikirjavaliokunnan muokkaamassa muodossa. Kirkkomme oli vihdoin saanut käsikirjaansa kolme perinteistä rukoushetkeä: aamurukous, iltarukous eli vesper ja rukoushetki päivän päättyessä. Hetkien musiikin laatimisen kirkolliskokous antoi Kirkon musiikkitoimikunnan tehtäväksi. Toimikunta laati gregoriaanisen rukoushetkisävelmistön, jonka kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1975. Sävelmistö julkaistiin Päivän rukoushetkien sävelmät -nimisenä vihkona. Virsikirjan liiteosaan sävelmät tulivat vuonna 1987.

Ruotsissa ilmestyi vuonna 1990 roomalaiskatolisen hetkipalveluskirjan (Liturgia horarum) ruotsinkielinen laitos Kyrkans dagliga bön I–II, johon Anders Ekenberg toimitti musiikin (Melodier till Kyrkans dagliga bön 1–2, 1993). Heti valmistuttuaan kirja synnytti ajatuksen ekumeenisen rukoushetkikirjan aikaan saamisesta. Ruotsin kristillisten yhteisöjen yhteinen rukoushetkikirja (Tidegärden, Kyrkans dagliga bön) ilmestyi vuonna 1995. Kirja sisältää seuraavat rukoushetket: aamurukous (laudes), päivärukous, iltarukous (vesper) ja kompletorio. Hetkien rakenteissa jaaineistossa liitytään läheisesti roomalaiskatoliseen hetkipalveluskirjaan, samoin kuin Ekenbergin toimittamassa musiikkiosassa (Musik till Tidegärden 1995). Anders Ekenberg on vaikuttanut ratkaisevasti myös Suomen ruotsinkielisten jumalanpalvelusten kirjassa (Gudstjänstboken 2000) olevaan rukoushetkisävelmistöön.

Katolinen kirkko Suomessa on vuodesta 2000 alkaen toimittanut latinankielisen hetkipalveluskirjan suomenkielistä laitosta, josta on toistaiseksi (2003) ilmestynyt kolme osaa. Kirjaa käytetään lähinnä papiston ja sääntökuntalaisten henkilökohtaisessa rukouksessa sekä yhteisöjen kuorirukouksessa.

Ranskassa toimiva ekumeeninen Taizé-yhteisö on kyennyt rukoushetkissään toteuttamaan vaikuttavalla tavalla varhaiskirkollisen seurakuntatradition periaatteita. Yhteisön perustaja, veli Roger kirjoittaa: ”Yhteisömme haki aluksi innoitusta jumalanpalveluselämäänsä luostarien rukoushetkikäytännöstä. Voidaksemme kuitenkin paremmin liittyä Jumalan kansan yhteyteen olemme pyrkineet luomaan siitä meditatiivisen jumalanpalveluksen, joka olisi avoin kaikille sukupolville.” Kolme kertaa päivässä vietettävien rukoushetkien rakenne on pääpiirteissään seuraava: alkulaulu, psalmi, jossa halleluja-kertosäe, lukukappale, laulu, esirukous, jossa rukouslauseena Kyrie eleison, Herran rukous, päätösrukous ja siunaus sekä päätöslaulu. Hetkien viettoon sisältyy paljon hiljaisuutta, ja meditatiivisia rukouslauluja voidaan toistaa tarpeen mukaan. Lähes kaiken Taizé-musiikin on säveltänyt ranskalainen Jacques Berthier (k. 1994). Musiikille on luonteenomaista, että sitä on mahdollista varioida käytettävissä olevien voimavarojen mukaan. Soittimia käytetään runsaasti. Taizé-laulut ovat löytäneet tiensä myös monien kirkkojen virsikirjoihin. Suomessa Taizé lauluja on julkaistu esimerkiksi Tuomaslauluja- ja Messulauluja -kirjoissa.

Rukoushetket Jumalanpalvelusten kirjassa 2000

Nykyisessä, vuoden 2000 Jumalanpalvelusten kirjassa on seuraavat hetket sävelmineen: aamurukous (laudes), päivärukous (ad sextam), iltarukous (vesper) ja rukous päivän päättyessä eli kompletorio (completorium) sekä valon rukous (lucernarium). Valon rukous ei ole itsenäinen kaava, vaan sitä vietetään vesperin tai kompletorion edellä. Lisäksi Jumalanpalvelusten kirjassa on pieni rukoushetki, joka sisältää perinteisen hetken ainekset toteutukseltaan yksinkertaisessa muodossa. Pientä rukoushetkeä voidaan käyttää minkä tahansa perinteisen hetken sijasta. Rukoushetket
sävelmineen ovat myös virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä. Kaikissa hetkissä, mutta erityisesti pienessä rukoushetkessä on pyritty entistä tietoisemmin liittymään rukoushetkien seurakuntatraditioon. Tästä syystä kaavojen kohdissa on usein vaihtoehtoisia toteutustapoja.

Rukoushetkien kaavoja on käsikirjassa sovellettu myös eräisiin kirkkovuoden juhla-aikojen jumalanpalveluksiin (adventtivesper, uudenvuodenaaton yöpalvelus, hiljaisen viikon iltajumalanpalvelus ja Jeesuksen kuolinhetken rukoushetki). Uudessa kirkollisten toimitusten kirjassa (2003) pienen rukoushetken kaavaa on käytetty lukuisissa siunaamistoimituksissa (esim. kodin siunaaminen) ja rukoushetkissä (esim. kastepäivän muistaminen).

Kullakin rukoushetkellä on oma luonteensa, joka määräytyy ensisijaisesti hetken ajankohdasta vuorokauden kulussa. Aamurukousta sävyttävät uuden päivän koitto, Kristuksen ylösnousemus ja Jumalan luomistyö, jonka ensimmäinen lahja oli valo. Monet psalmit osoittavat aamuhetken merkityksen rukoilijalle: ”Herra, jo aamulla kuulet ääneni, aamun hetkellä tuon sinulle pyyntöni ja odotan vastaustasi” (Ps. 5:4; ks. myös 46:6; 57:8; 59:17; 88:14; 92:3; 143:8 ja Valit. 3:23). Evankelista Markus (1:35) kuvaa Jeesuksen rukouskäytäntöä näin: ”Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä.” Jeesus itse on ”todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen” (Joh. 1:9). Kirkkoisä Cyprianus sanoo: ”Meidän on rukoiltava aamuisin, jotta näin juhlisimme Herran ylösnousemusta.” Aamurukous on kirkon ja koko luomakunnan ylistyslaulu (vrt. rukoushetken nimet eri kielissä, esim. laudes, Morgenlob).

Päivä on työn aikaa, Jumalan työtoverina olemista. Päivärukous on levon ja virkistymisen hetki, jossa pyydetään siunausta päivän töihin ja varjelusta kaikelta pahalta. ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme” (Kol. 3:17). Iltarukouksessa kiitetään kuluneesta päivästä. Klassisissa vesper-hymneissä muistellaan Jumalan ”päivätöitä” luomisen yhteydessä. Esirukous on alusta alkaen kuulunut iltarukoukseen. Aamurukouksen tavoin myös iltarukousta leimaa valo. Siksi vesper sopii aloittaa valon rukouksella (lucernarium). Iltarukousta on vanhastaan vietetty auringon laskettua ja iltatähden sytyttyä taivaalle. Vesperin kynttilät muistuttavat siitä, että Jumalalle ”yö on kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo” (Ps. 139:12). Vesperissä ennakoidaan sitä todellisuutta, josta Ilmestyskirjassa (21:23) sanotaan: ”Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa.”

Kompletoriota vietetään päivän päättyessä, ennen nukkumaan menoa. Siinä muistetaan kulunutta päivää, myös kaikkea sitä mikä herättää murhetta. Siksi kompletorioon on vanhastaan sisältynyt synnintunnustus. Myös hengellisen valvomisen ulottuvuus kuuluu kompletorioon: ”Emme saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina” (1. Tess. 5:6).

Yön alkaessa rukoilija jättää itsensä Jumalan haltuun yhdessä Kristuksen kanssa: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps. 31:6; Luuk. 23:46).

Hetkien sisältö ja totetus

Rukoushetkien kohtien järjestys on samankaltainen kaikissa hetkissä. Aamu- ja iltarukous ovat yhtäläisiä. Päivärukouksesta puuttuvat kiitoslaulu (canticum) ja ylistys (benedicamus). Kompletorio noudattaa aamu- ja iltarukouksen järjestystä, mutta siihen on lisätty synnintunnustus ja -päästö. Pienessä rukoushetkessä on mahdollisuus alkuvirteen, mutta siitä puuttuu ylistys. Käyn seuraavassa läpi rukoushetkien järjestyksen kohta kohdalta.

Johdanto (kohta 1)

Psalminlaulaja (Ps. 71:23) sanoo: ”Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut.” Jotta näin voisi käydä, rukoushetki alkaa psalmirukouksella: ”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi” (Ps. 51:17). Huulemme pysyvät suljettuina, kunnes Jumala avaa ne. Siksi kirkossa on varhaisista ajoista alkaen ymmärretty, että näin rukoillen huudetaan avuksi Pyhää Henkeä, sitä samaa Henkeä, jossa Jeesus lähestyi Isäänsä: ”Abba, Isä” (Mark. 14:36). Pyhä Henki on oikean rukouksen opettaja. Rukoushetken alku palauttaa mieleen myös Jeesuksen ”effata”-sanan kuurolle ja mykälle miehelle. Evankelista Markus kertoo: ”Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui” (Mark. 7:32–35).

Martti Luther liittää rukoushetken alun Jumalan nimen ylistämiseen ja kysyy: ”Mitä muuta varten kieli, ääni, puhelahja ja suu onkaan luotu?” (Puhe hyvistä teoista). Lutherilla Jumalan ylistäminen ja itsensä syylliseksi käsittäminen liittyvät yhteen. Siksi rukoushetken ensimmäinen pyyntö on samalla synnintunnustus – onhan jaekin Daavidin synnintunnustuspsalmista ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi” (Ps. 51). Tällä pyynnöllä muistamme myös kastettamme, joka velvoittaa meitä ”jokapäiväiseen katumukseen ja parannukseen” (Vähä katekismus). Kasteen muistamiseen liittyy myös ristinmerkki, jolla esimerkiksi Hippolytos kehottaa rukoilijaa siunaamaan itsensä rukouksen alussa.

Johdanto jatkuu toisella psalminjakeella: ”Jumala, ole armollinen, pelasta minut. Riennä avukseni, Herra.” (Ps. 40:14; vrt. 70:2.) Pyyntö samaistaa rukoilijan opetuslapsiin, jotka huusivat myrskyävällä järvellä Jeesusta avukseen: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” (Matt. 8:25.) Johannes Cassianus (k. n. 435) suosittaa jaetta jokahetkiseen mietiskelyyn.

Johdanto päättyy Pieneen kunniaan (Gloria Patri), johon on liitetty halleluja. Johdannon alkujakeet ovat pyyntöä (epikleesiä). Pieni kunnia on Jumalan ylistystä, doksologiaa, joka huipentuu hallelujaan, pääsiäissanaan. Pieni kunnia ja halleluja ovat juuri sitä ”uutta laulua”, jonka laulamiseen johdannon alussa pyydetään taitoa.

Benedictuksen säännössä pyyntö ”Herra, avaa minun huuleni” aloitti aamuyöstä vietettävän palveluksen. Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka rukoilija unesta herättyään lausui. Muihin hetkiin pyyntö ei kuulunut, vaan ne alkoivat suoraan rukouksella ”Jumala, ole armollinen, pelasta minut.”

Johdannon versikkelit (lat. versiculus = säe) on aina kantilloitu yksinkertaisin, koruttomin sävelmin. Oma sävelmämme on subsemitonaalinen (puolisävelaskel kantillointisävelen alapuolella) ja edustaa vanhaa gregoriaanista versikkelisävelmäperinnettä. Halleluja-sanan lopputavujen melodiamuoto on yhteinen kaikissa vanhoissa sävelmissä: viimeinen sävel on puolisävelaskelta tai kokoaskeleen (jos melodia on subtonaalinen) kantillointisävelen alapuolella.

Valon rukouksen johdannon versikkelisävelmä on Tuomo Nikkolan laatima. Se johdattaa virren 565 sävelmällä laulettavaan Valon hymniin.

Hallelujan ja Pienen kunnian osalta noudatetaan kohdan rubriikissa olevaa ohjetta: ”Halleluja jätetään pois paastonaikana tuhkakeskiviikosta lähtien. Pieni kunnia jätetään pois paastonaikana 5. paastonajan sunnuntaista lähtien.” Hallelujan sijasta paastonaikana lauletaan: ”Ylistys sinulle, Kristus, Kunnian kuningas.”

Muissa kuin aamurukouksessa voidaan ensimmäinen versikkelipari (”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi.”) jättää pois ja aloittaa suoraan pyynnöllä ”Jumala, ole armollinen”.

Kohdan rubriikissa todetaan, että ”johdannon edellä voi olla virsi, laulu tai soitinmusiikkia”. Jos tätä mahdollisuutta käytetään, on aamurukoukseen perusteltua valita soitinmusiikki, jotta ”Herra, avaa minun huuleni” voisi olla ensimmäinen rukouspyyntö. Jos valitaan virsi- tai lauluvaihtoehto, jätetään kohdassa 2 oleva virsi pois.

Pienessä rukoushetkessä johdanto muodostuu alkusiunauksesta ja versikkeliparista ”Meidän auttajamme on Herra, hän, joka on luonut taivaan ja maan” (Ps. 124:8). Tätä psalminjaetta on perinteisesti käytetty monissa yhteyksissä, mutta erityisesti se on kuulunut siunaukseen. Kirkollisten toimitusten kirjan Siunaamisen kaavassa on messusävelmäsarjoihin 1–3 ja 4 liittyvät sävelmät pienen rukoushetken johdannon laulamiseen.

[Virsi (kohta 2)]

Rukoushetkien kaavan kohta 2 on niin sanotun klassisen hymnin paikka. Hymni (kr. hymnos) on vanhastaan määritelty Jumalan ylistykseksi. Tulkitessaan psalmin 40 jaetta 4 (”Hän antoi suuhuni uuden virren”; kr. hymnos, lat. canticum = virsi) Augustinus lausuu: ”Hymni on ylistyslaulu” (hymnus est canticum laudis). Jumalan ja hänen hyvyytensä kohtaaminen on ihmiselle kutsu ylistykseen. Siksi Raamatussa on niin paljon lauluja. Sen vuoksi Vanhan testamentin laulut (psalmit ja kiitoslaulut eli canticumit) saivat jatkoa Uudessa testamentissa (hymnit ja canticumit). Uudessa testamentissa on esimerkiksi monia Kristus-hymnejä, joissa ylistys osoitetaan Kristukselle. Tällaisia ovat Fil. 2:6–11, Kol. 1:15–20, 1. Tim. 3:16, 1. Piet. 2:21–24. Apostolisten isien kirjoituksissa on hymnejä. Näin sukupolvet toisensa jälkeen loivat ylistyslauluja, joita laulettiin yhteisissä kokoontumisissa.

Rukoushetkien vietossa yleistyi vähitellen hymnityyppi, jonka juuret ovat 300-luvun Syyrian kirkossa (esim. Efraim Syyrialainen, k. 373). Kyseessä on kansanomainen, mitallinen ja säkeistömuotoinen laulu. Milanon piispa Ambrosiuksella (k. 397) oli niin suuri merkitys uuden laulun välittämisessä länteen, että hymnejä alettiin kutsua nimellä ”ambrosianum” siitä riippumatta, oliko Ambrosius itse niiden sepittäjä. Niin menetteli myös Benedictus säännössään. Psalmien tavoin myös hymnit päättyvät kolmiyhteisen Jumalan ylistykseen. Viimeinen säkeistö on aina niin sanottu Pieni kunnia -säkeistö (Gloria Patri).

Virsikirjassamme on ainakin yksi aito Ambrosiuksen luoma hymniteksti, Veni Redemptor gentium (VK 16). Hymnin sävelmämuoto on kuitenkin reformaation ajalta. Ambrosius on merkitty tekijäksi myös virteen 549 (Iam lucis orto sidere). Virren sävelmä on aito hymnisävelmä, virsikirjamme vanhinta sävelmäainesta.

Hymnien kotipaikka lännen kirkon liturgisessa perinteessä on hetkipalvelus, ei messu. Luther avasi hymneille ja muille runomittaisille lauluille ovet messuun omana aikanaan, mutta roomalaiskatolisessa kirkossa hymnit ja virret messun lauluina kuuluvat Vatikaanin II konsiilin jälkeiseen aikaan. Itäisessä kristikunnassa hymnejä on laulettu liturgiassa alusta alkaen.

Kukin päivän rukoushetkistä sai vähitellen omat hymninsä, joissa käsillä olevan hetken paikka vuorokauden kulussa sekä kirkkovuoden ajankohta määrittelivät hymnin tekstisisällön. Vesperin ja kompletorion kaavoissa on jälkiä tästä käytännöstä, kun kohdan 2 rubriikissa viitataan klassisiin vesper- ja kompletoriohymneihin (virsikirjan jumalanpalvelusliitteen nro 752, O lux beata Trinitas ja nro 754, Te lucis ante terminum). Jos vesperin tai kompletorion edellä vietetään valon rukous, lauletaan Valon hymni (kr. phos hilaron, lat. lumen hilare). Hymni on yksi niistä kolmesta vanhakirkollisesta, alkujaan suorasanaisesta hymnistä (muut ovat Gloria ja Laudamus sekä Te Deum), jotka jäivät elämään läntiseen liturgiseen perinteeseen.

Hymnin laulutapaan kuuluu vuorottelu (alternatim) säkeistö säkeistöltä eri osapuolten kesken. Viimeinen säkeistö lauletaan yhdessä. Näin voidaan menetellä luonnollisesti minkä tahansa virren kohdalla, joka lauletaan klassisen hymnin sijasta.

Klassisen hymnin paikka on perinteisesti ollut raamatunluvun jälkeen. Roomalaiskatolisessa hetkipalveluskirjassa (1971–1972) hymni kuitenkin siirrettiin hetken alkuun heti johdannon jälkeen. Solesmesin luostariyhteisö on toimittanut hetkipalveluskirjaan liittyvän latinankielisen hymnikokoelman Liber Hymnarius (1982). Omassa virsikirjassamme on vain vähän klassisia hymnitekstejä, ja hymnisävelmiä vielä vähemmän. Elävän rukoushetkikäytännön kannalta olisi toivottavaa, että keskeisimmät hymnitekstit sävelmineen käännettäisiin suomen kielelle.

Psalmi (kohta 3)

Martti Luther sanoo esipuheessaan Psalmien kirjaan (1545), että jokaisen kristityn, joka haluaa rukoilla, tulisi pitää psalttaria päivittäisenä rukouskirjanaan. ”Hyvä olisi, jos jokainen kristitty osaisi sen sanasta sanaan ulkoa, niin että psalttari olisi aina hänen suussaan.”

Jeesus rukoili Isäänsä usein psalmin sanoin. Opetuslapsilleen hän sanoi: ”Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu” (Luuk. 24:44). Varhaiset kristityt uskoivatkin, että psalmeissa kuuluu Kristuksen ääni, kun hän rukoilee Isäänsä (lat. vox Christi ad Patrem). Sen lisäksi psalmit ovat puhetta Kristuksesta, todistusta ja lupauksia hänestä (lat. vox de Christo). Kristillinen kirkko on siis alusta alkaen ymmärtänyt psalmit kristologisesti, Kristus keskeisesti. Yhdessä Kristuksen kanssa se on halunnut psalmein kääntyä Isän puoleen. Psalmeja lukiessaan ja laulaessaan kirkko jatkaa Kristuksen omaa rukousta. Siksi on myös luonnollista päättää psalmit Pieneen kunniaan (Gloria Patri).

Perinteisesti rukoushetkissä on laulettu useita psalmeja. Benedictuksen säännön mukaan psalttari tuli laulaa läpi viikossa. Nykyisessä roomalaiskatolisessa käytännössä psalttari on jaettu neljän viikon ajalle ja esimerkiksi aamu- ja iltarukoukseen kuuluu kolme psalmia kuhunkin. Omassa käytännössämme on mahdollista menetellä monin tavoin. Jos on kyse yksittäisestä, esimerkiksi jonakin arkipäivänä vietettävästä rukoushetkestä, on luonnollista valita kirkkovuoden ajankohdan mukainen psalmi Evankeliumikirjasta. Jos hetkiä vietetään säännöllisesti, voidaan käyttää esimerkiksi Rukoushetkien kirjassa (2002) olevia viikonpäivien psalmeja. Valon rukouksessa käytetään klassista iltarukouspsalmia 141, joka on kirjoitettu lucernariumin kaavaan. Aamurukouksen perinteiset psalmit ovat 63 ja 148–150 (ns. laudes-psalmit). Aamurukouksessa sopii ajoittain käyttää myös Venite-psalmia (Ps. 95:1–7; ks. Pyhän Kolminaisuuden päivän psalmi Evankeliumikirjassa), joka laulettiin Benedictuksen säännön mukaisessa aamuyön palveluksessa kutsuna rukoukseen (lat. invitatorium = kutsu). Kompletoriossa on laulettu varhaisimmista ajoista alkaen erityisesti psalmia 91 (ks. 1. paastonajan sunnuntain psalmi Evankeliumikirjassa), mutta myös jo Benedictuksen säännöstä alkaen psalmeja 4 ja 134. Psalmissa 4 lauletaan: ”Rauhassa menen levolle ja nukahdan” (Ps. 4:9).

Aamurukouksen kaavan psalmin rubriikissa todetaan, että psalmin sijasta voidaan käyttää eräitä Vanhan testamentin kiitoslauluja (canticum). Kiitoslaulut ovat psalmien kaltaisia, ja kristillinen kirkko on laulanut niitä rukoushetkissä ensimmäisiltä vuosisadoilta alkaen. Erityisen suosittu canticum oli Kolmen miehen kiitosvirsi, Benedicite (apokryfinen lisäys Danielin kirjan 3. lukuun), johon pohjautuvat virsikirjan virret 457 ja 461. Rubriikin mainitsemat canticumit ovat eräiden muiden kiitoslaulujen ohella Rukoushetkien kirjassa.

Vesperin kaavan psalmin rubriikissa todetaan, että psalmin sijasta voidaan käyttää eräitä Uuden testamentin kohtia. Raamatunkohdilla tarkoitetaan edellä (kohta 2, Virsi) mainittuja Uuden testamentin hymnejä, joita on mahdollista laulaa psalmin tavoin. Rubriikissa luetellut hymnit ovat Rukoushetkien kirjassa.

Psalmin rubriikissa mainitaan mahdollisuudesta laulaa Pieni kunnia virrensäkeistön muodossa. Näin voidaan menetellä erityisesti silloin, jos psalmi luetaan tai lauletaan solistisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että psalmisävelmä ja Pieni kunnia -säkeistö sopivat yhteen.

Jumalanpalvelusten kirjassa (s. 454–) on aineistoa psalmien musiikilliseen toteutukseen (psalmisävelmiä ja kertosäkeitä). Psalmilaulua käsittelee Tuomo Nikkolan artikkeli tässä kirjassa.

Raamatunluku (kohta 4)

Rukoushetket ovat kauttaaltaan Jumalan sanan meditaatiota, mietiskelyä. Jumalan sana ja rukous yhdessä pyhittävät ja siunaavat ajan sekä rukoilijan. Messun tavoin myös rukoushetket ovat vuoropuhelua sanassa läsnä olevan Kristuksen kanssa (vrt. evankeliumin kertomus matkasta Emmaukseen, Luuk. 24:13–35).

Hetkipalveluksen luostaritraditiossa tuli tavaksi lukea yöpalveluksessa useita pitkiäkin lukukappaleita. Esimerkiksi Benedictuksen säännön mukaan yöpalveluksen nokturnit koostuivat psalmien, responsorioiden ja lukukappaleiden vuorottelusta. Myös patristisia (lat. pater = isä, tässä: kirkkoisä) tekstejä luettiin. Päivähetkissä sen sijaan Raamattua luettiin vain lyhyesti, muutama jae. Kompletorion vakiolukukappale (Jer. 14:9b) Benedictuksen säännön mukaan kuului seuraavasti: ”Olethan sinä kuitenkin meidän keskellämme, ja meitä kutsutaan sinun omiksesi. Älä jätä meitä, Herra!” Lyhyet lukukappaleet (lat. capitulum = lukukappale) luettiin ulkoa (lat. ex corde = sydämestä). Nykyisessä roomalaiskatolisen kirkon hetkipalveluskirjassa vanha capitulum-käytäntö on säilytetty, mutta seurakunnan kanssa vietettäviin hetkiin suositetaan capitulumia laajempia lukukappaleita.

Lukukappaleiden perinteiseen toteutustapaan kuuluu niiden kantilloiminen. Antiphonale monasticumin yksinkertainen subsemitonaalinen lektiosävelmä (tonus capituli) ei juurikaan poikkea päätöskollehdassa käytettävästä rukoussävelmästä. Kantillointikäytäntö jatkui reformaatiossa. Esimerkiksi Laurentius Petri toteaa (De officiis), että rukoushetkien lukukappaleet tulee kantilloida perinteisiä sävelmiä käyttäen silloinkin, kun ne luetaan ruotsiksi.

Kohdan rubriikissa todetaan, että ”luetaan jokin kirkkovuoden tai vuorokauden ajankohtaan liittyvä lukukappale tai evankeliumi. Raamatunlukua voi seurata hiljainen mietiskely.” Jos rukoushetkiä vietetään säännöllisesti, voidaan raamatunluvun valinnassa seurata myös jotakin jatkuvan raamatunluvun järjestystä (ns. lectio continua). Rukoushetkien kirjassa on niin sanottu viikkolektionaari, jossa seurataan ruotsalaisen ekumeenisen rukouskirjan (Tidegärden, Kyrkans dagliga bön) lektionaarin järjestystä. Hiljaisuuden liittäminen lukukappaleeseen tukee rukoushetken meditatiivista luonnetta.

Vaikka rubriikissa ei mainita mitään raamatunluvun kantilloinnista, voidaan rukoushetkissä menetellä kuten messussa: lukukappale voidaan myös laulaa. Raamatuntekstien kantillointia käsittelee artikkeli ”Messu ja sen musiikki” tässä kirjassa.

[Lyhyt vastauslaulu eli responsorio, responsorium (kohta 5)]

Raamatunluku ja vastaus kuuluvat yhteen niin rukoushetkissä kuin messussakin. Raamatunluku on Jumalan hyvien tekojen muistelua (anamneesi, kr. anamnesis). Tässä muistelussa Jumalan teot, lupaukset ja kehotukset kohtaavat rukoushetkeä viettävän ihmisen ja hänen elämäntilanteensa. Kerran tapahtuneesta tulee elävää ja vaikuttavaa nykyisyyttä. Mahdollista on, että rukoilija kokee kuten profeetta Jeremia kerran: ”Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu” (Jer. 15:16). Raamatunluvussa Jumala itse kylvää ihmisen sydämeen vastauksen siemenet.

Lyhyessä vastauslaulussa rukoilija liittää oman vastauksensa Raamatun ihmisten vastaukseen. Vastauslaulun sanat ovat Psalmien kirjasta. Ikivanhaan responsorisen psalmodian tapaan (vrt. messun graduale) seurakunta osallistuu esilaulajan kantilloimiin psalminjakeisiin kertosäkeellä (lat. responsum = vastaus). Hetkipalveluksen päivähetkissä yleistyi jo varhain niin sanottu lyhyt vastauslaulu (lat. responsorium breve). Siinä seurakunta laulaa kertosäkeen esilaulajan kantilloimien psalminjakeiden lomaan. Lyhyestä vastauslaulusta kehittyi myös sellainen muoto, jossa kertosäe toistuu kokonaan vain alussa ja lopussa. Muulloin toistettava osuus (lat. repetenda = toistettava) muodostuu kertosäkeen jälkiosasta. Jumalanpalvelusten kirjassa on esimerkkejä molemmista muodoista, ks. rukoushetkien kaavat sekä sivut 518–521. Sivuilla 522–525 olevissa vastauslauluissa on kyse jälkimmäisestä muodosta. Vastauslaulut ovat myös virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nrot 791–800.

Jumalanpalvelusten kirjassa olevat lyhyen vastauslaulun sävelmät perustuvat pääosiin klassiseen responsorium breve -aineistoon (Antiphonale monasticum). Hetkien kaavoihin on sijoitettu jokaaikaiset vastauslaulut. Kirkkovuoden ajankohdan mukaan vaihtuvat laulut ovat omassa osastossaan (s. 518–). Rubriikin mukaan ”Pieni kunnia ja sen jälkeinen kertosäe jätetään pois paastonaikana 5. paastonajan sunnuntaista lähtien”.

Lyhyen vastauslaulun sijasta voi olla virsi, laulu tai soitinmusiikkia (vrt. messun kaavan kohta 10. Vastaus). Erityisesti soitinmusiikki tarjoaa tilaisuuden kuullun raamatunluvun mietiskelyyn. Virren ohella myös meditatiivinen Taizé-laulu voi tulla kysymykseen. Mahdollista on sekin, että lyhyt vastauslaulu lauletaan ensin, ja sen jälkeen voi tulla virsi, laulu tai soitinmusiikkia. Näin meneteltäessä toimitaan kuten Benedictuksen säännön mukaisissa hetkissä, joissa hymni laulettiin vasta lukukappaleen ja responsorion jälkeen.

[Puhe (kohta 6)]

Puhe rukoushetkessä on hetkien seurakuntatraditiolle ominainen piirre. Luostaritradition mukaiseen hetkipalvelukseen puhetta ei kuulunut, ei ainakaan päivähetkiin. Sen sijaan esimerkiksi yöpalveluksessa oli tapana lukea raamatuntekstien lisäksi kirkkoisien saarnoja sekä kirkon pyhien elämästä kertovia tekstejä. Nykyisen roomalaiskatolisen hetkipalveluskirjan mukaisiin hetkiin puhe (homilia) voi sisältyä, varsinkin jos hetkeä vietetään yhdessä seurakunnan kanssa.

Kaavaan sisältyvä puhe antaa mahdollisuuden käyttää myös erilaisia meditatiivisen puheen lajeja, esimerkiksi raamattu- tai katekismusmeditaatiota.

Kiitoslaulu, canticum (kohta 7)

Rukoushetken ylistyslauluista Uuden testamentin kiitoslaulut eli canticumit (lat. cantica de evangelio) nousevat ylitse muiden. Kiitoslauluissa kirkko laulaa yhdessä niiden kanssa, jotka saivat kokea Jumalan lupausten täyttyneen (Sakarias, Maria ja Simeon). Messun sanaosa huipentuu evankeliumiin, aamu- ja iltarukouksen sekä kompletorion keskus on canticum.

Jo Benedictuksen säännössä Sakariaan kiitoslaulu eli Benedictus (Luuk. 1:68–79; canticum alkaa latinaksi sanalla Benedictus = ylistetty) kuuluu aamurukoukseen. Evankelista Luukas kertoo, että Johannes Kastajan isä Sakarias ”täyttyi Pyhällä Hengellä ja puhui profeetallisin sanoin: Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala!” (Luuk. 1:67.) Jeesuksen syntymä on ”aamun koitto korkeudesta” (Luuk. 1:78).

Benedictuksen säännön mukaiseen iltarukoukseen kuului myös Marian kiitoslaulu eli Magnificat (Luuk. 1:46–55; canticum alkaa latinaksi sanalla Magnificat = ylistää). Marian kiitoslaulu on sukua Hannan kiitoslaululle (1. Sam. 2:1–10), yhdelle Vanhan testamentin canticum-lauluista. Molempien lähtökohta on sama: niissä ylistetään Jumalan hyvyyttä kaikkein vähäisimpiä kohtaan. Luther sanoo: ”Maria ei laulanut vain itselleen, vaan meille kaikille, että me laulaisimme hänen tavallaan” (Marian ylistyslaulu 1521). Hän jatkaa: ”Ei ole myöskään sopimaton tapa, että kaikissa kirkoissa tätä laulua lauletaan päivittäin vesperissä, lisäksi muihin lauluihin verrattuna erityisellä sille sopivalla tavalla.” Luther viittaa oman aikansa käytäntöön, minkä mukaan Magnificat laulettiin aina IX psalmisävelmällä (ns. tonus peregrinus; ks. Jumalanpalvelusten kirja, s. 462).

Simeonin kiitoslaulun luonnollinen paikka on kompletoriossa, hetkessä ennen nukkumaan menoa. Simeonin kiitoslaulu eli Nunc dimittis (Luuk. 2:29–32; canticum alkaa latinaksi sanoilla Nunc dimittis = nyt sinä annat lähteä). Evankelista Luukas johdattaa canticumin alkuun seuraavasti: ”Simeon odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. – – Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, – – otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä – –.” Ennen nukkumaan menoa rukoilija ylistää yhdessä Simeonin kanssa Jumalaa siitä Kristus-valosta ja -kirkkaudesta, joka loistaa yön pimeyteen ja elämän iltaan.

Kiitoslaulut on kantilloitu gregoriaanisin psalmisävelmin, jotka ovat yksinkertaista officiumpsalmodiaa hieman rikkaampia (ns. canticum-psalmodia). Luther liitti Benedictuksen aina VII sävelmään, Magnificatin IX sävelmään (tonus peregrinus) ja Nunc dimittis -canticumin joko V tai VIII sävelmään. Vuoden 1702 virsikirjassa Benedictus ja Magnificat olivat VIII ja Nunc dimittis IX sävelmän mukaisia. Jumalanpalvelusten kirjassa sävelmät ovat seuraavat: Benedictus VIII, Magnificat V ja Nunc dimittis VI. Pieni viite canticum-psalmodian suuntaan on joka jakeen alussa oleva initium. Kiitoslaulujen antifonit ovat Tuomo Nikkolan laatimia.

Aamurukouksen kiitoslaulun rubriikissa todetaan, että Sakariaan kiitoslaulun sijasta voidaan etenkin juhla-aikoina laulaa Te Deum -hymni (lat. Te Deum = sinua, Jumalaa). Kyseessä on vanhakirkollinen hymni, joka Benedictuksen säännön mukaan laulettiin yöpalveluksessa. Luther arvosti hymniä suuresti ja laati siitä omaperäisesti muodostellun (riimitetyt säeparit) käännöksen Herr Gott, dich loben wir (EG 191, VK 320). Jo vuoden 1968 käsikirjan aamurukouksen kaavassa ”Kiittäkäämme Jumalaa eli Te Deum” oli Sakariaan kiitoslaulun vaihtoehtona erityisesti juhlaaikoina. Päivän rukoushetkien sävelmissä (1975) hymniteksti on sovitettu Gradualen tonus sollemnis -sävelmään (Graduale Triplex 1979). Molemmat sävelmät – sekä gregoriaaninen että Lutherin muodostelma – olivat jo vuoden 1702 virsikirjassa. Jumalanpalvelusten kirjassa hymnistä on uusi käännös (Niilo Rauhala), jonka Tuomo Nikkola on sovittanut sollemnis-sävelmään (s. 528–; virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nro 802). Hymni voidaan laulaa myös virren 321 muodossa.

Kaikki suorasanaiset canticum-laulut voidaan korvata virsiparafraaseilla, jotka on lueteltu rubriikeissa. Ainoa Lutherin laatima canticum-virsi on Simeonin kiitoslauluun pohjautuva Mit Fried und Freud (EG 519, vuoden 1886 virsikirjassa nro 514).

Rukousjakso (kohta 8)

”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta.” Tämä apostoli Paavalin kehotus (1. Tim. 2:2) osoittaa, minkälaisessa arvossa esirukousta pidettiin varhaisessa kristikunnassa. Hetkipalvelusta toimitetaan aina koko maailman puolesta. Rukousjakson neljästä elementistä kolme (vuororukous, esirukous ja päivän rukous) kuuluukin alkujaan esirukouskokonaisuuteen.

Idän kirkot ovat pitäneet kiinni esirukouksesta läpi vuosisatojen. Nunna Egeria kertoo matkakuvauksessaan (390), miten Jerusalemin Pyhän haudan kirkossa rukoiltiin litaniaa: diakoni mainitsi jokaisen esirukousta tarvitsevan nimeltä, ja jokaisen nimen jälkeen seurakunta huudahti ”Kyrie eleison”. Litania-rukous saavutti varhain myös lännen kirkon. Esimerkiksi Benedictuksen säännön mukaan jokaisessa yöpalveluksessa sekä aamu- ja iltarukouksessa laulettiin litania Kyrie eleison -huudahduksineen.

Benedictuksen mukaan niin sanotuissa pienissä hetkissä lauletaan litanian sijasta vain Kyrie eleison -huudahdukset. Vähitellen näin ryhdyttiin menettelemään myös muissa hetkissä. Läntisessä messussa tapahtuneen kehityksen vaikutuksesta esirukous näivettyi myös rukoushetkissä.

[Vuororukous.] Vuororukous koostuu psalminjakeista (vrt. Ps. 80:20, 44:27, 143:1 ja 88:3). Tällainen preces-rukous (lat. prex, mon. preces = rukous) kiteytti alkujaan esirukousaiheet. Esirukousaineiston supistuessa jakeet irtautuivat kohteistaan ja itsenäistyivät.

Vuororukouksen yksinkertainen (tonus simplex) versikkelisävelmä on subsemitonaalinen.

Esirukous. Jumalanpalvelusten kirjan rukoushetkien kaavoissa Kyrie-litania kuuluu ”pakollisena” osana ainoastaan iltarukoukseen. Aamurukouksesta se voidaan jättää pois. Päivärukouksessa ja kompletoriossa litaniaa ei ole lainkaan. Mikään ei silti estäne Kyrie-litanian toteuttamista kaikissa kaavoissa. Esirukouksen rubriikissa todetaan, että esirukouskohteita voidaan lisätä vapaasti. Tällöin rukouslauseena toistetaan koko ajan ”Herra, armahda” -huudahdusta. Voidaan myös käyttää messua varten laadittuja kirkkovuoden ajankohdan mukaan vaihtuvia Kyrie-litanioita (ks. Jumalanpalvelusten kirja, s. 236–). Kyrie-akklamaation melodia on gregoriaaninen (Antiphonale monasticum). Rukouskohteet voidaan lukea tai laulaa. Esilaulajan sävelmä on Jumalanpalvelusten kirjan sivuilla 539–540.

Päivän rukous. Päivän rukous on ollut alkujaan litanian päätöskollehta (vrt. Päivän rukous messussa). Rukous voidaan valita Evankeliumikirjan Päivän rukouksista. Voidaan myös käyttää vuorokauden ajankohtaan liittyvää rukousta (ks. Jumalanpalvelusten kirja, s. 345–). Jumalanpalvelusten kirjassa (s. 540) on rukousjakson kokonaisuuteen sopiva sävelmä rukouksen kantillointia varten.

Isä meidän. Rukousjakso huipentuu Herran rukoukseen, jota n. vuodelta 100 oleva Apostolien opetus (kr. Didakhe) kehottaa lukemaan kolmesti päivässä. Rukous voidaan myös laulaa. Jumalanpalvelusten kirjassa (s. 541–) on kaksi Isä meidän -rukouksen sävelmää, joista ensimmäinen on ambrosiaaninen ja jälkimmäinen gregoriaaninen (tonus sollemnis, Antiphonale monasticum). Jälkimmäinen sopii ambrosiaanista paremmin rukousjakson tonaaliseen ympäristöön. Jos käytetään ambrosiaanista sävelmää, se on hyvä transponoida sopivalle säveltasolle.

Ylistys, Benedicamus (kohta 9)

Messun tavoin myös päähetket, aamu- ja iltarukous, päättyvät siunausta edeltävään ylistykseen. Benedicamus (lat. benedicamus = kiittäkäämme) puuttuu päivärukouksesta ja kompletoriosta. Ylistykseen kuuluva halleluja sana soi myös rukoushetkien johdannossa. Se kiteyttää hetkipalveluksen luonteen Ilmestyskirjan kuvaamana taivaan lauluna (Ilm. 19:1,6; ks. myös Ps. 150:6), jota rukoushetkiä viettävä seurakunta ennakoi. Sävelmä on gregoriaaninen (Antiphonale monasticum). Paastonaikana hallelujan sijasta lauletaan ”aamen”.

Siunaus (kohta 10)

”Herra muistaa meitä ja siunaa meitä, hän siunaa Israelin sukua, hän siunaa Aaronin sukua” (Ps. 115:12). Siunaus on kahdensuuntaista: Jumala siunaa kansansa, jotta se puolestaan voisi ”siunata” (ylistää) häntä. Raamatun alkukielissä sana ”siunata” tarkoittaa sekä Jumalan siunausta että ihmisen ylistystä. Jumala on molempien, sekä siunauksen että ylistyksen lähde.

Aamu- ja iltarukouksessa käytetään perinteistä läntistä siunaamisen sanamuotoa. Päivärukouksessa ja kompletoriossa sanamuoto vaihtelee hieman vuorokauden ajankohtaan liittyen. Siunaus voidaan laulaa. Kussakin siunauksen sävelmässä kolme säveltä ja melodiakulku symboloivat Pyhää Kolminaisuutta.

Pienen rukoushetken siunauksessa voidaan käyttää messusävelmäsarjoihin 1–3 ja 4 liittyviä sävelmiä, jotka ovat Kirkollisten toimitusten kirjan Siunaamisen kaavassa.

[Päätösmusiikki (kohta 11)]

Kaikki rukoushetket kompletoriota lukuun ottamatta voidaan päättää virteen, lauluun tai soitinmusiikkiin. Kompletorio on hyvä päättää siunaukseen.